Haku
 
 

Näytä tulokset:
 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Poemer's Academyn aikakirjat
11.02.13 18:28 kirjoittaja Varjo

» Kutsu mua ylläpitäjäks!
11.02.13 18:06 kirjoittaja Varjo

» Diktaattorin aamupuheenvuoro
11.02.13 17:50 kirjoittaja Varjo

» Offtopic part 4.
31.07.11 16:55 kirjoittaja DimaStorm

» Mikä nyt soi ja miksi
12.07.11 7:33 kirjoittaja Dondre

» Monellako eurolla pukeuduit tänään?
12.07.11 7:26 kirjoittaja Dondre

» Yleistä pätemistä ja mutinaa..
08.07.11 15:55 kirjoittaja Varjo

» Kumpikampi II
08.07.11 15:30 kirjoittaja Varjo

» Ylläpidon lomat ja poissa olot
23.02.11 12:32 kirjoittaja Dondre

Yhteistyökumppanit
ilmainen foorumi

...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Siirry alas

...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Varjo lähetetty 22.06.08 8:35

Title: ...of silence 5/10valmiina
Author: VarjoHiiri
Pairing: Tom Kaulitz&Gustav Schäfer
Rating: PG13
Fandom: Tokio Hotel
Genre: Fluff, romance
Disclaimer: En omista tokioita, vaikka haluaisinkin. En saa tästä rahaa; enkä halua loukata ketään.
Beta: ei oo :'(
Warnings: eipä juuri... Kiroilua...
Summary: Gustav joutuu pulaan ja Tom jeesaa.
A/N: Sitähän se... Nimi lainattu Sonata Arcticalta ja idea kaverilta.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tomin PoV:

'Tylsää, tylsää, tylsääkin tylsenpääääääääääähh......' Vanhempi Kaulitzin kaksosista meuhkaa mielessään; kun lojuu yksin sekaisen treenikämpän sohvalla. Georg on sukukokouksessa, Bill taas hammaslääkärissä ja Gustavia ei näy missään. "Tulisi edes Gus, niin sais tänään jotain järkevämpää tehtyä.." Ärisee tympäntynyt rastapää. Tom vilkaisee puhelimensa kelloa varmaan sadannen kerran ja kiroaa bänditoverinsa alimpaan helvettiin. Hän vääntäytyy kapealla sohvalla vatsalleen ja asettaa kännykkänsä viereiselle pöydälle. 'Soi, soi, soi, soi, soi... Pliiiisss!' Ei, puhelin pysyy mykkänä vaikka sitä kuinka tuijottaa. Kiukkuinen kitaristi hautaa päänsä sohvatyynyn alle ja vannoo ettei tule ulos ennen seuraavaa vuosisataa. Hän ei tiedä kauanko on kulunut kun turruttavan hiljaisuuden katkaisee sinnikäs piipitys. "Jaa, että nyt sitä vai suvaitaan soittaa" kuuluu mutina tyynyn alta, pojan kaivautuessa esiin. 'Että Gusti vai?'

"Moi! En kai häiritte?" Kuuluu väsynyt ääni luurista.
"Et juurikaan, mä treenaan näemmä tänään yksin..." Jokin toisen äänessä huolestuttaa Tomia. "Kaikki kunnossa?"
"Miten sen nyt ottaa... Oon sairaalass-"
"MITÄH?! Gus onko kaikki varmasti okei?"
"Joo, mitä nyt mursin ranteeni" kuuluu Gustavin sarkasmin vivahduttama vastaus.
"Sinä, mitä?" Tom on kuin puulla päähän lyöty. Gustav? Ranne? Murtuma? Niin että mitä!
"Joo, näin kävi. Oottelen tässä just röntgenkuvia." Poika vaikenee huolestuneen kuuloisena.
"Ja...?" Tom hoputtaa ystäväänsä.
"Huoh.. En tiä. Vähän pelottaa. Mä kuitenkin haluaisin vielä tulevaisuudessakin soittaa rumpuja."
"No ei kai tilanne nyt niin paha oo?"
"Emmä tiä! Se tässä pelottaakin..." Tom on kuulevinaan itkun Gustavin äänessä.
"Kai sulla on siellä joku sun kanssa?"
"Ei, porukat on madeiralla kuten tiät ja systeri jossain... En tiiä. Enkä mä vielä halunnu huolestuttaa niitä.." Mä ainakin haluisin että mulla olis joku tukena, Tom ajattelee surullisena toverinsa tilanteesta.
"Hei missä sairaalassa sä olet?" Hän kysyy saatuaan idean.
"Madgeburgin keskus. Miten nii?" Gustav vastaa.
"Vartti ja mä oon siellä. Ei hei tollasessa tilanteessa kuulu olla yksin." Tom vastaa pirteästi ja kaivelee samalla autonsa avaimia taskustaan.
"Moi moi! Nähään kohta!" Hän huikkaa puhelimeen ja juoksee pihalle.

Gustavin PoV:

Jotenkin pelottaa, muttei enää niin paljon. Tom on kohta täällä ja sit ei tartte olla enää yksin. Että mä olen tyhmä. Gustav Klaus Wolfgang Schäfer, sä olet tyhmä! Miten mä selitän tän vaikka lehdistölle? Joo, lennätin leijaa, se lenti katolle ja tarttu savupiippuun. Kiipesin sit siinä hakee sitä ja lipesin tikkaitten ylimmältä puolalta alas. Tulin ranne edellä maahan ja siinäpä se sitten olikin, loput tiedetään. Joo joo, Gustav yheksäntoistavee lennätti leijaa, joo... Ei perkele... Tomille en kerro sitten ihan varmasti!


A/N2: Joo jatkuu myöhemmin, inspiraatio lopahti kesken.
------------------------------------------------------------------------------


Viimeinen muokkaaja, VarjoHiiri pvm 22.06.08 14:09, muokattu 1 kertaa
avatar
Varjo
Tuulenhenki
Tuulenhenki

Nainen
Viestien lukumäärä : 613
Ikä : 29
Paikkakunta : Erebor
Registration date : 22.06.2008

Näytä käyttäjän tiedot http://liianpieni.blogspot.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: ...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Varjo lähetetty 22.06.08 8:36

A/N: Jotain jatko säätöä.
Nalle pyytää anteeksi kun on vähän kestänyt tämä kirjoittaminen. Seuraava osa on sit luultavasti parempi ja pidempi, tämä vähän tökkii ja betakin otti loparit. Ja PoV:itkin katos jotenkin ihmeellisesti...

2.

Tom ja Gustav istuvat sairaalan ylikliinisellä käytävällä ja edellä mainittu puhelee samalla toiselle rauhoittavasti, heidän odotellessaan tämän röntgenkuvia ja lääkäriä. Ja poika saa todellakin nähdä vaivaa estäessään rumpalia hyppimästä seinille. Gustav on varma että hänen - jo aiemmin kipsattu - ranteensa on kuitenkin totaalisesti muussina ja ettei hän pysty enää koskaan soittamaan rumpuja. Hermostuneena poika pomppaa pystyyn, hän ei yksinkertaisesti osaa olla nyt aloillaankaan. Gustavin ravatessa hermostuneena käytävällä edestakaisin, Tom istuu rauhallisesti paikallaan. Huoli toisesta on laantunut huomattavasti, hänen nähdessää tämän elävänä ja suhteellisen kunnossa edessään. Rastapäinen poika seuraa katseellaan toisen kävelyä hyvän tovin ennen kuin puhuu. Pakkohan tuo on saada pysähtymään.

"Gus, mitä sun kädelle muuten tapahtu? Ei ranteet sentään yksinään murru.."

Puhuteltu jähmettyy kesken askeleen. Ei hemmetti, eihän hän voi sitä Tomille kertoa. Toinenhan nauraisi keuhkonsa pihalle. Tom seuraa kummastuneena poikaa joka nyt vain tuijottaa eteensä. Tekisi mieli huhuilla herättääkseen tämän huomion, mutta hän ei uskalla koska toinen selvästi miettii kuumeisesti. Tomia alkaa pikku hiljaa huolestuttaa koska toinen ei vastaa, eihän syy nyt mitää sellaista voi olla. Kitaristi tarkkailee tätä hiljaa, Gustavin vai seistessä paikoillaan. Toisen vain tuijottaessa hiljaa eteensä, Tom nousee hiljaa ylös ja kävelee tämän vierelle. Hetken hän vain katselee toista, hitto miten kauniit silmät sillä on.. Ehtii hänen mielessään häivähtää ennen kuin hän, itsekkään tietämättä miksi, kietoo kätensä vanhemman pojan ympärille.

"Gus? Gustav? Sä pelotat mua..."

Gustav nojaa hiljaa Tomiin ja piilottaa kasvonsa tämän olkapäähän. Pieni kokoisempi poika lähes katoaa hopparin syleilyyn. Ja rumpali haluaa olla tässä hetken, ihan vain pienen hetken. Hän ei halua ajatella mitään, ranteensa murtumista, tulevaisuutta, perhettään tai sitä että mitä jos kuva tästä halauksesta päätyy lehtiin. Gustav näkee mielessää kohulehtien lööpit 'Tokio Hotelin kitaristi ja rumpali homoja!' tai jopa 'Tom ja Gustav seurustelevat!'. Ääh, maailma on epäreilu. Tom silittää hiljaa ystävänsä selkää ja kuuntelee tämän hiljaista hengitystä. Onneksi on hiljainen vuorokauden aika, käytävällä ei oikeastaa liiku muita ja kitaristin mielestä lääkärikin voisi pysyä poissa vielä hetken.

"Mä...mä en voi kertoo sulle. En voi..."

Gustav kuiskaa hiljaa, muttei niin hiljaa etteikö toinen kuulisi. Hän tuijottaa hämmästyneenä ystäväänsä, mutta toinen ei suostu kohtaamaan hänen katsettaan. Rastapää kohottaa toisen pojan lattiaan kohden painetut kasvot leuasta kiinni pitäen kohtaamaan omansa. Gustav kohottaa epäröiden katseensa Tomin silmiin ja nielaisee samantien raskaasti. Miten he näin lähekkäin päätyivät?! Hän myöntää itselleen että pitää toista hyvännäköisenä ja söpönä, mutta ei kyllä aio ikinä kertoa sitä kellekkään. Tom puolestaan huolestuu entisestään, kun poika nyt vain tuijottaa häntä.

"Maa kutsuu Gus, huhuu! Ketään kotona?"

Vaaleampi poika punastuu helakasti ja samassa heidän takaansa alkaa jo kuulua lähestyviä askeleita. Tom päästää nopeasti irti Gustavista ja ei hetkeäkään liian aikaisin. Vaalea naislääkäri kävelee juuri kulman takaa heidän luokseen. Hän osoitaa sanansa Gustaville, mutta varmistaa välillä että Tomkin kuuntelee. Gustav kuuntelee naista turtana; ookoo, ihan hyvä että käsi paranee.. Kolme kuukautta kipsissä ja mitä, puoli vuotta soittamatta?! Eiiih...Rumpali tuntee kasvavaa epätoivoa. Kahden kuukauden päästä pitäisi olla kiertueella ja hän ei voi soittaa. Lopputili bändistä on taattu. Puheen loppuosa on mennyt pojalta täysin ohi ja hän havahtuu vasta kun lääkäri antaa hänelle nyt luvan lähteä kotiin. Rumpali nyökkää hajamielisesti ja tuijottaa mitään tajuamatta käytävän lattiaa. Hän seisoisi siinä varmaan ajan loppuu asti, ellei tuntisi seuraavaksi kevyttä nykäisyä hihassaan.

"Tuu, mä vien sut nyt kotiin. Niin sit mä ehdin perua sen rundinkin vielä tänään."

Gustav kohottaa katseensa hämmästyneenä hoppariin. Perua rundin? Häh, eikö hän saisikaan lähtöpasseja. Tom seisoo pojan edessä valmiina lähtöön ja odottaa että tämä liikkuisi.

"Miten niin perua? Enkö mä lennäkkään porukasta?"

Kitaristi hämmentyy todella. Lentää bändistä, mitä hittoa tuo horisee? Samalla Tom vilkaisee ohimenne toisen kättä ja tajuaa, miksi toinen pelkää. Nauraen hoppari-poika kietoo kätensä ystävänsä hartioille. Gustavko ulos Tokio Hotelista, vuosikymmenen suurin vitsi.

"Et. Sä et saa potkuja. Puoli vuotta ja meil on entistä ehompi rumpali. Tää on nyt vaan sit vähän pidempi tauko ja saapahan Billkin vähän enemmän sävellysaikaa, jonka puuttumisesta se aina napisee."

Hymyillen Tom saattaa toisen pojan autolleen ja vie sitten kotiin. Gustav istuu koko matkan ajan hiljaa ajatuksissaan. On hiukan helpompi hengittää, mutta ei hän kuitenkaan uskalla vielä ajatella bändin jatkoa. Asioihin on helppo luottaa, kun ehtymättömän positiivinen kitaristi on vierellä. Mutta Gustav tietää että illalla kun hän on taas yksin ja muuta, hän kuitenkin alkaa taas ajatella ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Nyt epäileväisti itseä ei voi edes turruttaa rummuttamiseen. Poikien ajaessa rumpalin kotipihaan, Tom tekee jo suunnitelmia seuraavan kuuden kuukauden varalle, eikä huomaa toisen ahdistusta samaisen ajan ajattelemisesta. Tomia mietityttää nyt vain yksi pikku juttu ja senkin hän tietää saavansa selvitettyä.

"Gustav, mä saan kyllä vielä selville mitä sun kädelle tapahtu. Koeta nyt nukkuu, mä tuun käymään huomenna."

Lauseen loppu on totaalisessa ristiriidassa sen alun kanssa ja autosta noussut rumpali kääntyy kauhuissaan katsomaan toista poikaa. Ei Tom, ei sitä saa kysyä! Tom kuitenkin vain heilauttaa vielä kättää ja peruuttaa sitten pihasta. Vain hetki ja hän on kadonnut toisen näköpiiristä. Huokaisten vaaleampi poika kävelee ovelle ja kaivaa terveellä kädellään avaimen takin taskusta. Päästyään sisälle hän laahustaa olohuoneeseen ja kaatuu selälleen sohvalle. Tulevaisuus ei todellakaan näytä valoisalta, näihin ajatuksiin pieni rumpali nukahtaa ennen kuin ehtii edes huomata.


-----------------------------------------------------------------------------------------------
A/N2: Siin se sit ois... Kommenttia?
avatar
Varjo
Tuulenhenki
Tuulenhenki

Nainen
Viestien lukumäärä : 613
Ikä : 29
Paikkakunta : Erebor
Registration date : 22.06.2008

Näytä käyttäjän tiedot http://liianpieni.blogspot.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: ...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Varjo lähetetty 22.06.08 8:37

A/N: Hmmm... Siis minullahan ei jatkojen kirjoittaminen kestä sitten lainkaan *puneh* Tässä kuitenkin olis tää kolmos osa. Toivon että pidätte ja kommenttia jätätte Wink
Eikä minulla ole hajuakaan Gustin isän, äidin ja siskon nimistä; joten nyt ne ovat Raul, Eva ja Madaleine. (asiasta saa tietysti kitistä, mutta se ei hyödytä mitään.)
Eikä mulla edelleenkään ole betaa, joten virheitä voi olla.

3. On kulunut kolme viikkoa siitä kun Gustavin ranne murtui, ja nyt poika alkaa pikkuhiljaa tottua siihen että oikea käsi on poissa käytöstä. Eihän silti pidä tilanteesta sen enempää kuin aiemminkaan, koska normaalit arkitoimet tuntuvat välillä ylitse pääsemättömän vaikeilta. Farkkujen pukeminen on tähän mennessä ollut vaikeinta, Gustav ei oikeastaan voi ymmärtää kuinka yksi nappi ja vetoketju voi antaa niin suuren vastuksen. Hänen onnekseen verkkarit on keksitty.

"Ei äiti, ei minulla ole nälkä. Joo, osaan ottaa itse jos tuntuu siltä."

Hän vastaa rauhallisesti äidilleen tämän kysyessä tahtoisiko Gustav kenties välipalaa. 'Vai vielä välipalaa...' Yhdeksäntoistavuotias rumpali ajatteleen lievästi huvittuneena. Kun vanhemmat palasivat Madeiralta, oli hänellä tukalat oltavat äitinsä tentatessa mitä oikein tapahtui. Jostain kumman syystä äiti on myös saanut päähänsä että Gustav on nyt avuton kuin viisivuotias. Sanomattakin selvää ettei rumpalimme pidä tästä lainkaan, varsinkaan kun hänen äitinsä kohtelee häntä kuin posliiniesinettä. Isä on ollut hänen mielestään outo, mutta eipä hän jaksa nyt siitä välittää. Kaikki tuntuu tällä hetkellä olevan syvältä. Itseasiassa Gustavin elämän ainoa valopilkku on tällä hetkellä Tom. Kitaristi on käynyt lähes joka päivä edes tapaamassa Gustavia nopeasti, jos ei ole ehtiny kehittää heille jotain menoa tai tekemistä.

"Missä se viipyy..? Tule jo..." Hän manailee itsekseen puoliääneen.

Sillä nytkin Gustav istuu ikkunalaudalla odottamassa Tomia ja tuijottaen hiljaa ulos sateeseen. Pojan isä tarkkailee tätä huoneen toiselta puolelta. Hän huomaa poikansa valpastuvan aina kun auto ajaa ohi ja kasvoilla vilahtavan pettymyksen kun se ei olekkaan se jota hän odottaa. Raul Schäfer huokaa hiljaa mielessään. Lapsenlapsia olisi ollut mukava saada. Madde kun ei pidä lapsista, niin Gustav oli isän ainoa toivo. Hän hymyilee hiljaa lehtensä takana. Poika ei itse taida tajutakkaan kuinka selvästi hän on ihastunut ystäväänsä, eikä Raul usko että tunne täysin yksipuolinen on. Varsinkaan, kun hän seurannut runsaan viikon poikien touhua. Tom käy lähes päivittäin, viipyy tunteja Gustavin huoneessa suljetun oven takana, käy tämän kanssa elokuvissa, kävelyillä ja syömässä. Ja jos Tom ei ehdi käymään, hän vähintäänkin soittaa illalla kysyäkseen kuulumisia.

"Missää-ä see oo-on..." Poika kitisee puoliääneen ikkunalaudalla. "Tulis jo..."

Isä Schäfer on myös pistänyt merkille kuinka paljon pojat ovat kosketuksessa keskenään. Tom kun saattaa halata Gustavia noin vain ja tämä näyttää myös viihtyvän hyvin toisen syleilyssä. Tom usein myös nappaa Gustavia kädestä kiinni, vaikka he vain siirtyisivät huoneesta toiseen. Mutta kaikkein herttaisinta on Gustavin isän mielestä se kuinka muutamana rumpalin huonompana päivänä pojat olivat vain istuneet sylikkäin sohvalla, hopparin pidellessä pienempäänsä lempeästi lähellään. Milloinkohan pojat itse tajuavat kuinka hyvin sopivat yhteen? Miettii Raul haikeana.

"Kyllä Tom kohta tulee. Älä huolehdi, siellä on yleensä ruuhkaa tähän aikaan." Hän rauhoittelee poikaansa, johon tämä vastaa vain kevyellä olankohautuksella.

Samansuuntaisia ajatuksia kuin Raulin päässä hetkeä aiemmin, liikkuu mös hopparimme päässä hänen ajaessaan kohti ystävänsä kotia. Viimepäivinä hän on miettinyt uudelleen suhdettaan bändinsä rumpaliin, ja joutunut myöntämään itselleen että tämä saattaa olla hänelle enemmänkin kuin vain ystävä. Hän ei vain tiedä kuinka ilmaisisi asia toiselle. Liikennevaloihin pysähtyessään hän miettii, käykö tapaamassa Gustavia siksi että saisi olla tämän lähellä vai oikeasti piristääkseen tätä. Hänen huulilleen kohoaa lämmin hymy, kun hän muistaa kuinka pienempi tuntuu nauttivan hänen halauksistaa ja kuinka hyvältä hänestä tuntuu pitää toista niin lähellä. Varastaa hetkiä jotka oikeasti kuuluisivat Gustavin tyttöystävälle, jos tällä sellainen olisi.

"Vaan onneksi ei ole." Hän ajattelee vanhingossa ääneen, "Perskata!" Karkaa pojan huulilta hänen tajutessaa ajatustensa suunnan.

Gustav huokailee pitkästyneenä ja vilkuilee seinällä olevaa kelloa, joku on ihan varmasti siirtänyt sitä taaksepäin. Hän huokaa vaihteeksi syvään ja nojaa otsansa viileään ikkunalasiin, jota pisarat juovittavat ulkopuolelta. Kuin taivaan kyyneleitä, poika ajattelee hajamielisesti. Hänellä on ihan kamala ikävä toista, vaikka he näkivät viimeksi eilen. Mutta kun Tom on tällä hetkellä ainoa joka saa hänen olonsa tuntumaan hyvältä. Vaikka koko muu bändi oli samaa mieltä kitaristin kanssa kiertueen perumisesta ja keikkatauosta, on hän silti huolissaan.

"Tuletuletuletule!" Hän yrittää hoputtaa toveriaan mutisten ääneen.

Levy-yhtiö ja manageri eivät olleet vaikuttaneet kovin iloisilta tapahtuneesta. He olivat tehneet varsin selväksi mielipiteensä siitä, että kiertueelle olisi voinut hommata toisen rumpalin. Gustavin rinnassa läikähtää lämpimästi kun hän muistaa ystäviensä reaktion. Bill oli alkanut väittää vastaa ja ruennut murjottamaan kun häntä ei näytetty kuuntelevan. Georg oli tuhahtanut ja sanonut lyhyesti että jos ei Gustavia, ei kiertuetta. Bändi voi nyt hetken odottaa. Tom taas oli tulistunut ehdotuksesta pitää kiertue toisen rumpalin kanssa. Hän oli kiskaissut Gustavin tiukasti syliinsä ja ilmoittanut tylysti että jos Gustav ei ole mukana kiertueella soittamassa, ei lähde hänkään eikä taatusti soita ainuttakaan riffiä. Lämpö vanhemman rinnassa tuntuu vain voimistuvan kun hän ajattelee rastapäätä.

"Kilttii-i... Tuleee..."

Ja kuin taivaallisena vastauksena pojan ajatuksiin, Tomin auto kurvaa samassa pihaan, roiskauttaen kuravedet naapurin kukkapenkkiin. Keittiössä Eva Schäfer havahtuu ulkoa kuuluviin ääniin ja kiirehtii avaamaan ulko-oven poikansa ystävälle. Tom hymyilee hurmaavinta hymyään Gustavin äidille ja tervehtii tätä kohteliaasti. Eva pudistelee nauraen päätään Tomin ajotavoille ja ohjaa pojan viihtyisästi sisustettuun olohuoneeseen. Kitaristi tosin ei ehdi edes astua ovesta sisälle, kun pienikokoisempi rumpali pyrähtää häntä vastaan. Vaistomaisesti hän halaa vanhempaansa. Gustav hymyilee Tomille iloisesti ja kiskoo toisen sitten perässään huoneeseensa. Hän ei jaksa nyt vanhempiensa seuraa ja lempeitä, häneen ja Tomiin suunnattuja katseita ja hymyjä. Mikälie virhelääkitys niilläkin on päällä.

"No mukava nähdä suakin. Edellisestä kerrastakin kun on niin pitkä aika." Hoppari härnää toista lempeästi.

Ei hänellä oikeasti ole mitään kyljessää kiehnäävää Gustavia vastaan. Lämpimästi hän kietoo käsivartensa toisen ympärille, heidän sovittautuessaan istumaan rumpalin huoneen suureen, kahdenistuttavaan nojatuoliin. Saadakseen jaloilleen paremman asennon Tom nostaa Gustavin syliinsä kuin toinen ei painaisi mitään. Gustav punehtuu vienosti, kun tuntee toisen ympäröivän hänet sillä hetkellä joka puolelta. Mutta ei se mitään. Tässä on hyvä olla, hän ajattelee ja nojaa päätää toisen olkapäähän. Tom silittelee hiljaa toisen selkää ja käsivarsia. Liikkuvatpa ketterät sormet välillä Gustavin kipsilläkin. Tom hymähtää huvittuneesti veljensä nimikirjoitukselle, jonka tämä puoliväkisin rustasi toisen käsivarteen. Gustav seuraa Tomin katsetta ja naurahtaa hiljaa.

"Te ootte molemmat vähän hassuja." Hän ilmoittaa kitaristille hetken mietittyään. "Mutta sä olet kyllä hassumpi." Hän jatkaa lausettaa vähän päästä.

Tom nauraa herskyvästi toisen kommentille ja rutistaa tämän vielä lähemmäs itseään. Todeten samalla että on rumpalikin omalla tavallaan hassu, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Gustav muksauttaa Tomia leikkisästi kylkeen terveellä kädellään. Pojat painivat hetken leikkimielisesti sylikkäin, kunnes Tom saa pitävän otteen vanhemmasta pojasta ja estää näin tämän liikkumisen. Rastapään sylissä kiehnäävä rumpali kikattaa onnellisena. Juuri tämän takia hän toisesta niin paljon pitääkin. Tom jää hetkeksi katselemaan sylissään nauravaa ystäväänsä. Uskaltaisiko hän? Gustav huomaa Tomin vakavoituneen ja tarkkailevan häntä.

"Umm... Gus? Meidän pitää puhua..."
avatar
Varjo
Tuulenhenki
Tuulenhenki

Nainen
Viestien lukumäärä : 613
Ikä : 29
Paikkakunta : Erebor
Registration date : 22.06.2008

Näytä käyttäjän tiedot http://liianpieni.blogspot.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: ...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Varjo lähetetty 22.06.08 8:37

A/N: Tää osa on yhtä hemmetin nyyhkytystä. Sori. *nolo* En tiä miten tässä näin kävi, tarina taas kirjoitti itse itseään. Ja olen pahoillani, tällä taas vähän kesti. Ooopsis...
Ja on tää muuten ihan pahuksen lyhytkin.. Sori... Ja mulla ei oo betaa.

4.
Gustav jähmettyy. Puhua? Mistä? Ei, Tom ei saa kysyä. Rumpali valahtaa kasvoiltaan valkeaksi.Eihän hän voi kertoa. Tom nauraisi, pilkkaisi, ei ymmärtäisi. Vaalea poika painautuu hiljaa syvemmälle toisen syliin. Hiljaa hän piilottaa kasvonsa toisen laajaan huppariin, tahtomatta kohdata tämän kysyvää katsetta. Tom silittelee hiljaa vanhemman pojan selkää. Hän ei halua painostaa tätä puhumaan, mutta pelkää että se on kohta ainoa keino. Aina kun hän on ottanut Gustavin ranteen murtumisen puheeksi, on rumpali mennyt vaikeaksi ja vaihtanut puheenaihetta. Ja jos Tom on yrittänyt jatkaa aiheesta, on Gustav lakannut puhumasta. Tuijotellut vain käsiinsä ja vältellyt kitaristin katsetta.

"Gustav? Sä pelotat mua." Pojan ääni on hiljainen, mutta siitä huokuva huolestuneisuus on saada toisen purskahtamaan itkuun.

Miksi, voi miksi Tomin täytyy olla niin ihana? Gustav ei voi kestää ajatusta että heidän välinsä romuttuisivat. Hän ei voi ajatella Tomin pilkkaa, koska tietää ettei koskaan kestäisi sitä. Rumpalin silmät kyyneltyvät. Hän ei tahdo tätä. Ei tahdo.

"Gus. Puhu mulle." Tomin ääni on äskeistä käskevämpi. "Mä olen susta huolissani."

Miksi sä kyselet?! Rumpali huutaa mielessään. Mikset vain voi antaa asian olla. Pyydän. Älä kysele. Huoneen hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Tomin kädet tuntuvat raskailta Gustavin vyötäisillä. Äsken kaikki oli vielä hyvin. Nyt tunnelma on varsin hyinen. Miksi, miksi... Hokee pienempi mielessään. Rumpali tuntee leukaansa tartuttavan. Tom kohottaa päättäväisesti arat kasvot kohtaamaan omansa. Hän tahtoo tietää, viikkojen puhumattomuus ja aiheen välttely on kasvattanut hänen huolensa ja pelkonsa toisesta äärimmilleen. Hiljaa hän tarkkailee toisen kyyneleisiä silmiä. Kuinka toisen surullisena näkeminen voikaan tuntua pahalta! Nyt Tom ymmärtää, miksi sanotaan että rakkaus satuttaa. Hän ymmärtää rakastavansa tätä pientä olentoa käsivarsillaan, ja on tällä hetkellä valmis tekemään mitä vain saadakseen surullisen ilmeen katoamaan tämän silmistä.

"Älä kysy. Mä...mä en voi... En voi puhua siitä..." Rumpali sopertaa itku kurkussa.

Gustav tuntee tukehtuvansa. Tomin katse on niin lämmin. Niin täynnä tunnetta. Kuinka paljon hän haluaisikaan kertoa. Hän pelkää että hänen on työnnettävä kitaristi pois läheltään, ei vain fyysisesti, vaan kokonaan. Hän pelkää. Vaaleampi poika myöntää itselleen, että pitää kitaristista aivan liikaa. Että hän haluaisi olla tässä aina. Ihan aina. Hiljaa alkavat kyyneleet valua kalpeilla poskilla. Hiljaa käy pisaroiden tie leukaan ja siitä farkuille. Tom tuntee omien silmiensä kyyneltyvän, hän ei halua nähdä toisen itkevän.

"Voi Gustav.." Hän vain huokaa hiljaa.

Itsekkään tietämättä miksi, kitaristi kumartuu hiljaa lähemmäs rumpalia. Hän tuntee vanhemman hengityksen kasvoillaan, näkee kyyneleet tämän poskilla. Ajattelematta enää mitään, rastapäinen poika kumartuu suutelemaan kyyneleet pois toisen kasvoilta. Kietoen samalla toisen kätensä tiukemmin tämän ympärille ja sivellen toisella tämän leuan kaarta. Vähitellen Tomin huulet kulkevat kohti Gustavin huulia. Nuorempi poika pysähtyy toisen huulten kohdalle, hiljaa toisen suuta hipaisten hän kuiskaa;

"Hush litlle angel don't you cry, i'm going to make you smile tonight." Hän ei tiedä mistä sanat tulevat.

Ne vain tuntuvat tilanteeseen sopivilta. Hiljaa kitaristi kuroo umpeen heidän huuliensa välissä olevat millit. Aluksi suudelma on kokeileva, kuin kevyt perhosen siipien hipaisu. Sitten kitaristi painaa huulensa vaativammin toisen omille. Hämmästyneenä Gustav raottaa huuliaan ja tummempi pojista käyttää tilaisuuden välittömästi hyväkseen syventäen suudelman tunnetta hehkuvaksi. Suudellen rumpalia kaikella taidollaan, kitaristi toivoo tämän tajuan hänen tunteensa ja vihdoinkin puhuvan hänelle. Ja jos ei, niin ainakin hänelle jäisi tämä muisto. Muisto, jota helliä ja vaalia sielunsa syvimmissä, vielä luotaamattomissa, syvyyksissä.

Kun poikien on viimein irrottauduttava toisistaa, on kumpikin tukehtumisen partaalla. Hengästyneinä he tuijottavat toisiaan silmiin. Gustav tuijottaa toista hämmästyneenä. Kuinka he tähän päätyivät. Hiljaa hän kohottaa terveen kätensä sormet huulilleen, kuin pyyhkiäkseen, tai säilyttääksen, toisen suudelman. Tom katselee toista vakaasti silmiin, päättäen että yksikin myöntyvä ele ja hän kertoo tunteensa toiselle. Gustav tuijottaa edelleen toista suurin silmin. Hän ei voi uskoa että Tom juuri suuteli häntä. Hiljaa vaalemapi poika pudistaa päätää. Hänen epäuskonsa on käsittämätön. Voisiko toinen sittenkin vastata hänen tunteisiinsa? Tom jähmettyy kun Gustav pudistaa päätään. Ei, tämä ei pidä hänestä niin. Rastapää tuntee sisälleen ilmestyvän kipeän möhkäleen. Itku ei ole kaukana. Kaikki tuntuu murenevan hetkeen, muutamiin sydämenlyönteihin, jotka kitarista vaikuttuvat pitkiltä kuin nälkävuosi. Kaikki luisuu pimeyteen. Ja Tom pelkää. Hän ei kestä katsoa toisen suuria, syyttäviä silmiä enää pidempään. Nopeasti hoppari työntää vanhemman pojan pois sylistään ja nousee seisomaan.

"Mä... Sori.." Hän onnistuu pusertamaan kuivien huuliensa välistä. "Mun pitää...mennä.." Lauseen loppu haipuu hiljaisuuteen.

Kitaristi juoksee ulos huoneesta, alas ja suoraan autolleen; välittämättä Raulin ja Evan huolestuneista huudoista jotka kaikuvat hänen peräänsä. Alhaalla Tom vilkaisee vielä pikaisesti rumpalin ikkunaan, joka on tyhjä. Hiljaa pettynyt poika nousee autoonsa ja käynnistää sen. Hän ei huomaa portaille saapunutta Raulia, joka katselee huolestuneena hänen peräänsä. Eva on mennyt katsomaan miten Gustavilla sujuu. Vanhemmat eivät ymmärrä mitä on menossa. Nopeasti auto kaartaa pois pihasta, isä Schäfer tuntee sielussaan, ettei se hetkeen palaa. Hän pelkää poikien puolesta.

----------------
A/N2: Kommenttia? Ja kyllä, minä olen ilkeä Wink
avatar
Varjo
Tuulenhenki
Tuulenhenki

Nainen
Viestien lukumäärä : 613
Ikä : 29
Paikkakunta : Erebor
Registration date : 22.06.2008

Näytä käyttäjän tiedot http://liianpieni.blogspot.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: ...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Varjo lähetetty 22.06.08 8:37

A/N: Tittiditiitii! Viitos osa jo... Wow, mitään en oo aikasemmin saanu näin pitkälle^^ Toivotaan että saan tämän loppuun astikkin (loppu on muuten jo kirjoitettuna...).
Betaa ei ole, joten virheitä voi taas olla, vaikka yritänkin ne esilukea poies. Smile Enjoy, mä yritän olla kiltimpi tässä jaksossa. Ja antakaa minulle anteeksi, mun Bill on tommonen pieni, hassu^^ hepsankekka. Mä tykkään tehdä siitä, tommosen touhon. Mun tekstissä Bill ei oo angstinen, kovin usein, ja sellasena mä siitä pidän.

5.
"Sä olet kyllä yks suurimmista pässeistä jonka mä tunnen. Sano mun sanoneen. Miks sä et voi soittaa sille? Oikeesti. Teidän pitäis korjata välinne jotenkin. Mä olen huolissani. Ehkä sä käsitit väärin. Ei se välttämättä oo kato aina niin musta valkosta. Sä pidät siitä, se pitää susta.. Ihan peace of cake! Meet sinne, pyydät anteeks, selität ja vaikka sit pussaat. Kyllä se tajuaa. Ei se niin tyhmä ole kuin sä. Pitäisköhän sun viedä sille kukkia? Ääh, ei ei ei. Tyhmä minä. Hehe, jätkälle kukkia... Juu tottakai. Ups, mä sekosin taas aiheesta. Siis oikeesti, Tom, jos mä en rakastais sua niin paljon ku teen, ni sä saisit ympäri korvia. Ihan pikkuveljen kädestä. Tosin sitten mun kynnet katkeis... Muttanojaa! Sun pitää siis oikeesti puhua Gustavin kanssa. Me ollaan Georgin kanssa teistä ihan über huolissamme. Te ootte molemmat tärkeitä meille ja sitä rataa.. Mutta me ei jakseta kattella teidän riitojanne! Soita sille tai muuten! -Rakastava pikkuveljesi Bill"

Tom napsautti puhelinvastaajan pois päältä. Kaikkein naurettavinta oli, että Bill oli soittanut hänelle alakerrasta tai omasta huoneestaan. Samasta talosta. Mutta pakkohan toisen oli soittaa ja jättää viesti kun ei kasvokkainkaan voinut puhua. Bill oli pari viikkoa sitten nyhtänyt isoveljestään koko tarinan pihalle, kyllästyttyään katselemaan tämän haamumaista olemusta ruokapöydässä - pilasi kuulemma hänen ruokahalunsa. Yllättäen kaksonen olikin tuntunut ymmärtävän rastapään tuntemuksia ja oli siitä asti tukenut toista parhaansa mukaan. Viimen Tominlta oli pinna palanut veljensä kanssa, ja viimeiset - ööh - viisitoista päivää rastatukkainen poika oli istunut huoneessaan. Ainoa joka sai tulla sisään oli äiti, joka toi esikoiselleen ruokaa kolmesti päivässä ja haki aina vanhat, puolitäydet astiat pois. Kitaristi söi vain nimeksi.

"Auuuh! Scotty pois mun niskasta!" Billin räkätys kaikui alakerrasta, hennosta velipojasta lähti kyllä yllättävän paljon ääntä. "Eiiii! Ei nuole! Mun meikit... Äitii!"

Alakerran hieman rauhoituttua, kitaristi uskalsi nostaa päänsä tyynystä. Nauratti. Pitkästä aikaa Tomista tuntui, että kyllä elämässä aina niitä hauskojakin juttuja on, vaikka rakastettu vihaisikin. Poika nousi istumaan sängyllään ja haroi puolihuolimattomasti umpisolmussa olevia rastojaan pois kasvoilta kun oveen tömähti jotain. Kummastuneena vanhempi Kaulitzeista katsahti ovelle, joka samalla aukesi paljasten ehkä maailman huvittavimman näyn. Scotty istui tassut tanassa kynnyksellä ja kieltäytyi uristen menemästä enää pidemmälle. Vastaavasti Bill nojasi kaksin käsin koiransa takamukseen, hiukset pörrössä ja kasvot tomaatin sukulaisena, ja yritti puhisten saada koiran ovesta sisälle.

''Sä tarttet seuraa. Ja jos mä en kelpaa, niin ota tämä. Yhtä pörrönen se ainakin on..'' Huohotti peikkopoika naama helottaen koiran takaa. "Siis jos mä ensin saisin sen sinne sisälle."

Ponnistaen samalla voimansa äärimmilleen, Bill tönäisi Scottyn Tomin huoneeseen ja sulki oven tämän perässä, jääden itse ulkopuolelle. Välittömästi oven sulkeuduttua, koira rauhoittui ja tuli häntä heiluen tervehtimään toista isäntäänsä. Ja aivan kuin se olisi täysin luonnollista, koira hypähti kevyesti Tomin ohi, ja käpertyi torkuille tämän sänkyyn. Hymyillen rastapää kellahti pitkälleen karvakuonon viereen ja ryhtyi rapsuttamaan sitä korvan takaa. Scotty raotti silmiään ja jytyytti sänkyä hetken hännällään, ennen kuin tyytyväinen koiran kuorsaus täytti muuten hiljaisen huoneen.

"Kai se apina on oikeessa.. Mä vaan murjotan ja homehdun huoneessani, mujun tunkkasessa ilmassa.." Tom huokasi Scottylle. "Se vaan yrittää piristää ja uhkailla mua."

Tuhahtaen kitaristi raahautui ylös punkastaa, jättäen koiran sinne torkkumaan, ja raahusti ikkunan ääreen. Vilkaisu verhojen raosta kieli ulkona paistavan auringon. Huokaisten syvään rastapää kiskaisi verhot kerralla sivuun, sokeutuen heti perään kirkkaudesta. Hetken kuluttua hoppari alkoi taas erottaa asioita pihamaalla. Vasta nyt poika huomasi kuinka tunkkainen hänen huoneensa oikeastaan olikaan. Joten Tom läväytti huoneensa ikkunan auki ja nojautui ulos. Hetken hän vain haisteli tuulta. Tuoksui syksyltä. Pihamaalta kuuluva puhe havahdutti haaveilemaan jääneen kitaristin. Äiti Kaulitz siellä möyri kasvimaalla, ja Bill kökötti kyyryssä vierellä tutkimassa kukkasipuleita. Äiti oli taas näemme puutarhanrakennus vimman vallassa.

"Äiti, mikä kukka tämä on?" Bill kimitti innostuneena, löydettyään kasasta harvinaisen ison ja ruman sipulin. "Onko se lihansyöjäkasvi? Pitääkö Scottya rueta pitämään juoksunarussa?"

Tom läväytti itseään henkisesti otsaan. Mikä pelle! Mutta hauska silti. Äidin huokaisu kuului kitaristin ikkunalle asti, johon Tom kuuli vastauksenkin, ruusupensas. Pikkuveljen pettynyt puhahdus kuoli tämän huulille, kun tämä löysi vielä isomman, punaisen kukkasipulin. Kiihtynyt kimitys täytti taas vaihteeksi pihamaan ja Tom arveli itsekseen että naapurit olivat jo tottuneet Tokio Hotelin laulajan sekoiluun kotitanhuvilla. Kiertueilla leijonanharjainen solisti sentää käyttäytyi ikänsä - ja isoveljensä - vaatimalla tavalla. Mutta kotona Bill oli aina vain pikku-Bill. Eikä sillä ollut mitään kiirettä kasvaa aikuiseksi. Jokus olisi mukava olla vieläkin noin lapsi, pohti kitaristi ikkunalautaan nojaten. Mutta mä tiedän että Billillä pitää aina olla joku huolehtimassa siitä. Äiti luottaa että mä katson sen perään, rastapää hymyili alhaalla touhuavalle veljelleen. Gustav oli aina ymmärtänyt Tomin huolen Billistä, ja auttanutkin parhaansa mukaan kiertueilla ja muutenkin.

"Äiti kato! Mä löysin täältä sienen!" Hihkui tummatukkainen nuorimies takapihan perällä takamus pystyssä. "Bill älä koske siihen, se voi olla myrkyllinen." Kuului äidin ääni kukkapenkistä.

Ikkunalautaansa nojaava kitaristi oli revetä totaalisesti. Billillä oli taas vaihteeksi tappavan paljon energiaa. Pitäisikö mennä auttamaan äitiä, katsoa vuorostaan pikkuveljen perään? Tom ei edes ehtinyt miettiä ajatusta kunnolla loppuun, kun jo kiskoi tuolilla lojuneen hupparin päälleen ja nappasi yölampussa roikkuneen lippiksen mukaansa. Vielä viheltäen Scottylle, hoppari pomppi raput kolme kerrallaan alas ja siitä suoraan pihalle. Tom törmäsi vauhdilla ulos ulko-ovesta kannoillaan innokkaasti haukkuva koira. Äidin pää kääntyi hymyillen katsomaan häntä. Tom näytti olevan kunnossa. Billin kikka oli toiminut.

"Olisitko kultainen ja katsoisit hieman veljesi perään, että saisin tämän kukkapenkin tänään valmiiksi?" Rouva Kaulitz kysyi vanhemmalta pojaltaan.

Tom nyökkäsi hymyillen kuuliaisesti. Sitä vartenhan hän ulos olikin tullut. Pihalla lojui jo suuria kasoja värikkäitä lehtiä. Lapsena yksi kaksosten lempipuuhista oli ollut hyppiä kasoissa ja paiskella toisiaan lehdillä. Hiljaa Tom poimi kourallisen lehtiä lähimmästä kasasta ja hiipi sitten hiljaa veljensä taakse. Billin kiljaisu kuului varmaan kilometrien päähän. Pian nauru kuitenkin voitti veljekset ja kaksoset alkoivat peräkanaa säntäillä kasasta toiseen Scotty kanssa. Tällä kertaa Bill ei varonut kynsiään tai vaatteitaan, eikä Tom miettinyt ikäänsä ja mahdollisia paparazzikuvia heidän touhuistaan. Hetken aikaa oli, kuin pihalla olisi taas vilistänyt kaksi vallatonta pikkupoikaa. Ja tavallaanhan siellä vilistikin. Kymmenen vuotta sinne tai tänne.

"Hippa!" Tom kiljui survoessaan toisen kourallisen lehtiä veljensä paidan alle. "Ota kiinni jos saat!"

Hetken aikaa pojat painivat ympäri nurmikkoa kuin ennen vanhaan ja äiti Kaulitz katseli nauraen poikiensa touhua. Scotty säntäili onnellisena poikien ympärillä, haukkuen välillä villisti. Se kun ei tiennyt kumman puolella olisi. Juuri kun meteli ja meuhkaaminen oli kovimmillaan, pysähtyi pihatielle auto. Autosta nousi nauraen Tokio Hotelin hyvin tunnettu basisti Georg, joka ei ollut uskoa silmiään nähdessään aina huolitellut kaksoset lehtisodassa nurmikolla. Nauraen basisti kyseli poikien äidiltä, mikä oli kaksosten nykyinen mielenterveydellinen diagnoosi ja oliko se tarttuvaa. Tom oli tukehtua nauruunsa sen kuullessaan - mikä tosin saattoi johtua siitä että Bill istui hänen päällään - Georg kun ei esittänyt asiaa mitenkään erityisen hiljaa.

"Tom-ppeli! Täällä olis sulle yks juttu!" Hihkaisi isokokoinen poika seuraavaksi. Tom kohotti kiinnostuneena päätään. "Joku joka ylikaiken haluaa tavata sut."

Hiljaa nousi Tokio Hotelin rumpali autosta. Kalpea poika katseli Tomin suuntaa selvästikkin valmiina lähtemään karkuun yhdestäkin varomattomasta eleestä. Billin hennon ruumiin alla makaava kitaristi jähmettyi. Toivo, pelko, suru ja huoli vilahtelivat tämän mielessä. Päällimmäinen tunne kuitenkin oli helpotus. Saiksiko tämän asian nyt viimeinkin pois päiväjärjestyksestä? Tom kaipasi Gustavia niin paljon. Kuinka hän halusikaan että se viiden viikon takainen episodi olisi jäänyt tapahtumatta. Hiljaa kitaristi tömäytti veljensä maahan päältään ja kerrankin Bill jätti suuttumatta veljelleen kaltoin kohtelustaan. Hitaasti kohottautui kitaristi jaloilleen. Hiljaa Gustav käveli Tomia kohti ja pysähtyi parin metrin päähän. Siniset silmät lukittautuivat ruskeisiin. Tästä ei tulisi helppoa.


------------------------
A/N2: Jatketaanko? Kommenttia saa jättää, on jopa suotavaa^^ (haa! ollaan puolivälissä!)
avatar
Varjo
Tuulenhenki
Tuulenhenki

Nainen
Viestien lukumäärä : 613
Ikä : 29
Paikkakunta : Erebor
Registration date : 22.06.2008

Näytä käyttäjän tiedot http://liianpieni.blogspot.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: ...of silence (PG13, TH, T/Gu, 5/10)

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa