Litlle words I'd never say, R, COB/SA, haaste toiselta foorumilta

Title: Litlle words I'd never say (piposta nostettua, round #2)
Author: Nalle
Pairing: Tommy Portimo/Jaska Raatikainen
Rating: R
Fandom: Sonata Arctica ja Children of Bodom (rrrrrrumpaleita^^)
Genre: Drama (ja romance, anteeksi Needled24/7)
Disclaimer: En omista kattilanhakkaajia, minä vain leikin haastepohjalta.
Beta: En omista. Pitänee pakottaa joku... Juup, ei ole betattu. Ei saa tappaa.
Warnings: Murhia ja kinkyilyä.
Summary: Lupauksia ei rikota. Ja kerran luvattu "Kunnes kuolema heidät erottaa" pidetään loppuun asti vaikka sitten väkisin.
A/N: Tästä tuli lyhyt. Ja ei sitten mitään takeita että annettua ratingiakaan olisi saavutettu. Huomioitavaa on se että suurin osa tästä on kirjoitettu valtio-opin ja palkkalaskennan tunneilla.^^ Huom, en sitten tunne heppuja sen paremmin että osaisin viitata heihin "vaaleampana" tai "tummempana", eli nimien toistaminen voipi häiritä tai ei.
Päivän myöhässä koska modeemi lopetti toimimisen lauantai aamuna, ja vasta nyt atk-tunnilla oli mahdollisuus saada tämä tänne. Sori, ei ollut tarkoitus hidastella. En vaan pysty vaikuttamaan kaikkeen sähkötekniseen.
Feedback: Suorastaan janoan. Pliiiiiiiiss!!!

---

Tommyn tärisevä käsi haparoi kuumeisesti taskun pohjaa, rotsissa kun oli kirotun syvät sellaiset. Kun hikisen nihkeät sormet viimein tapasivat jäänviileän metallisen piipun, niin se ei suinkaan rauhoittanut miestä, vaan nosti entistäkin enemmän kuumuuttahohkavia hikikarpaloita tämän ylähuulelle. Kylmä hiki puski pintaan, liimaten puseron entistä tiukemmin kapean varren ympärille, tehden hänen olonsa vieläkin inohottavammaksi. Aikaa oli enää sydämenlyötien pois hupeneva hetki. Vielä ehtisi pois; häilähtää ajatus mielen perukoilla, kuin olemassaoloaan anteeksi pyydellen. Mutta mitä pois juokseminen auttaisi? Ei mitään. Kaikki olisi kuin ennenkin. Suurta suloista valhetta. Ja kipu vain kasvaisi. Vuodattamattomat kyyneleet keräytyisivät sisälle. Niistä padottu järvi kasvaisi kasvamistaan, kunnes se nielisi kaiken muun ja mitään muuta ei enää jäisi jäljelle. Jaska olisi hänen, Tommyn, nyt ja ikuisesti. Mitäs oli mennyt vannomaan "Kunnes kuolema heidät erottaa". Lupaukset pidettäisiin, maksoi mitä maksoi ja maksoi kuka jaksoi. Tommy tunsi harhailevansa pimeydessä, valottomassa kylmyydessä. Etsien pala kerrallaan pirstoutuneen sydämensä kappaleita ja yrittäen vähä vähältä liittää niitä yhteen, alkuperäiseen muotoonsa.

Jaskan kuuma hengitys hyväili Tommyn ihoa yhtä kiihkeästi kuin rankkasade lakoontuvaa viljaa. Tommy ei olisi missään nimessä voinut - saati halunnut - pysäyttää Jaskaa. Yksin pikkutuhma virne Jaskalta ja hän oli kuin sulaa vahaa, ja Jaska sai tehdä mitä lystäsi; Tommya kuitenkaan satuttamatta. Jaskan liikkeet alkoivat tihentyä ja olivat karata rytmikkäästä edestakaisinliikkeestä villiin rodeoon. Tommy puristi hoikat sormensa Jaskan olkapäihin ja alkoi nostella lantiotaan vasten Jaskan liikkeitä.

Tommy räpytteli kiivaasti silmiään estääkseen kyyneleitään vuotamasta vapaasti. Aamullisen halauksen muisto oli lähes liikaa piinatulle mielelle. Viime kuukausien pakon omainen usko hyvyyteen ja rakkauteen, ja siihen että rakkaus voittaa kaiken oli romuttunut eilen. Hän oli taistellut sisimmässään sitä tietoa vastaan viimeiseen asti, että tätä ei mahdollisesti saisikaan korjattua. Marcon kädet Jaskan ympärillä, Jaskan huulet Marcon huulilla. Tommy kohotti vapisevat kätensä kasvoilleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä. Hänen onnensa oli näemmä kirottu jo ennen hänen syntymäänsä. Hän oli ollut tyhmä uskoessaan että Jaska voisi oikeasti välittää hänestä.

Herätä aamulla Jaksan vierestä, tämän sylissä, kädet ympärillä. Olla lähellä, olla rakastettu. Olla kaukana kaikesta pahasta. Uskoa rakkauteen ja sen ylivertaisuuteen. Olla turvassa, silloin kun koko maailma mahtuu yhteen tavalliseen parisänkyyn. Kun muulla ei ihan oikeasti ole mitään merkitystä. Hiukset hiusten seassa, olla välittämättä mistään muusta, olla hetken olemassa vain toista varten, siinä hiljaa toista vasten. Sulkea puhelin ja unohtaa treeneistä marmattava Tony. Sulkea Jaskan puhelin ja antaa Alexin raivota rauhassa. Antaa kaiken olla kaukana, unohtaa arki. Kuunella hengitystä jonka tahtiin oma sydän lyö. Kuunnella ääntä joka lämmittää pelkällä kaiullaan. Rakastaa, rakastaa ja olla onnellinen. Täydellinen, tämän hetken ja tässä. Peiton alla pimeässä. Kuulla kauneimmat sanat, tässä todellisuudessa. "Mä rakastan sua. Saanko mä pitää sut?" Uskoa niihin.

Kipu joka mielen oli täyttänyt silloin kun oli ensi kertaa kuullut ja nähnyt, että Jaskan rakkaus ei ollutkaan niin vahvaa kuin hän oli luullut, oli saanut haukkomaan henkeä. Pettymys, suru, raivo... Koko kavalkadi oli käyty läpi. Normaaliksi tekeytyminen, tavalliset askareet, arkinen läheisyys ja lämpö, musta kuilu josta ei ollut pääsyä pois. Jokainen hymy, jokainen kosketus. Älä, lopeta, mene pois. Pysy lähellä. Enää oli jäljellä kipu ja pettymys. Kylmyys ja pimeys. Jossain välissä kaikki muu lakkasi tuntumasta. Olla olemasssa, hengittää, oli kaikkein hirveintä. Hengitys sisään, jäätävä tuuli pureutuu pakkasena kauhkijen pintaan, turruttaa ensin kaiken ja repii sitten sielun haavat auki jäisillä piikeillään. Hengitys ulos, korventava tuli myrsky, raivoava liekkimeri, kohoaa sielun pohjamudasta, polttaen kaiken koskettamansa karrelle. Olla olemassa vain tunteakseen kipua.

Odottaa toista kotiin, saamatta edes vastausta viestiin 'Missä olet, meneekö vielä pitkään?'. Tuntea itsensä riippakiveksi. Lukea salaa toisen viestejä. Runoja, lepertelyä, ehdotuksia toiselle. Tuntea itsensä petetyksi. Olla kuin ennen. Pitää kulissit pystyssä. Elää hetken kerrallaan, yrittäen unohtaa. Yrittäen selittää itselle että se on vain kuvittelua.

Askeleet kuuluvat nurkan takaa, hiljainen viheltely säestää niitä.Tuttu rytmi, niin tuttu. Kun sitä on kuunnelut kaksi vuotta rinnallaan, sen tunnistaa aina. Tommy puristi kätensä voimattomana nyrkkiin, enää ei ollut paluuta. Tämä oli selvitettävä nyt. Hän ei jaksaisi enää. Hän työnsi kädet varovasti taskuun, oikea käsi tapasi viileän metallin ja hoikat sormet kiertyivät hitaasti kahvan ympärille. Tommy astui nurkan takaa suoraan Jaskan eteen. "Tommy? Mitä sä täällä teet?" Mies hätkähti kevyesti. "Kulta sä näytät sairaalta, oot ihan valkonen. Kaikki hyvin?" Tommy tunsi kuinka raivo nousi hänen sisällään kuin kuuma laava tulivuoressa. Millä oikeudella tuo uskalsi puhua hänelle kuin rakastetulleen? Jaska kohotti kätensä kokeillakseen toisen otsaa, kun Tommy kavahti taaksepäin. Samalla mies kiskaisi aseen esiin. Jaska jäi hämmästyneenä tuijottamaan pistoolia Tommy kädessä, se tärisi silmin nähden.

Kuulla tekosyy toisensa jälkeen, olla kuin ilmaa. Olla unohdettu. Pyydellä anteeksi olemassa oloaan jopa peililtä. Mikä meni vikaan, missä meni väärin? Ollakko vai eikö olla, vihdoinkin siinä on järkeä. Pelätä elämää, pelätä uutta alkua. Paeta suhteen muistoihin. Yrittää palata aikaan ennen kolmatta. Järjestää treffejä, jotka toinen sitten 'unohtaa'. Tuntea itsensä hyödyttömäksi. Lyödyksi, taakaksi. Pelätä toisen jättävän hänet. Ripustautua elämään jota ei enää ole. Tältäkö kummituksista tuntuu? Seurata sivusta omaa elämäänsä ilman itseään. Kuinka rakkaat unohtavat ja alkavat elää muiden kanssa, muita varten. Tätäkö se on, seurata varjoista, yrittää riemuita mukana rakkaittensa riemussa. Yrittää olla mukana näiden riemuissa ja onnissa. Olla onnellinen vain siksi että muuten ei selviä.

"Mä ihan oikeasti uskoin voivani olla onnellinen sun kanssas. Mä rakastan sua. Mut se yksin, ei riitä." Tommyn ääni tärisi, hän käytti kaiken voimansa saadakseen sanat ulos. Jaskan hömistynyt ilme ärsytti vielä entistäkin enemmän. Vapiseva käsi kohotti aseen, musta piipunsuu osoitti suoraan Jaskan sydämeen. "Tommy mitä sä selität? Mä rakastan sua myös!" Mies yritti, mutta sanoista puuttui se ponne ja tunne joka niistä olisi tehnyt aitoja. Ase heilahti torjuvasti. Tommyn hiukset valahtivat kasvoille raskaana verhona. "Älä valehtele! Kyllä mä tiedän! Tiedän susta ja Marcosta!" Jaska hätkähti kuin lyötynä. Hän oli todellakkin kuvitellut salanneensa kaiken. Mistä Tommy oli arvannut?

Nähdä toinen mies paikallaan. Sängyssään, kodissaa. Paeta hiljaa, tulla takaisin vasta aamulla. Kun kaikki on niin kuin lähtiessä. Tietää silti, eikä voida unohtaa. Pelätä joka hetki.

"Luuletko sä että mä olen sokea?" Kai hän oli luullut, Jaska mietti hermostuneena kuinka kauan Tommy oikein olikaan tiennyt. Päiviä, viikkoja, kuukausia. Vai kenties koko ajan? "Kyllä mä osaan laskee yks plus yks. Ja nyt se on kolme, ja yks pitää poistaa." Jaska yritti pysyä rauhallisena, "Tommy-kiltti, sä et nyt ajattele selkeesti. Mitä jos mentäis kotiin ja juteltais aamulla lisää?" Hän yritti toiveikkaasti. Tämä kuullessaan Tommy purskahti nauruun. Nauru oli kylmää ja kovaa, ja siitä puuttui oikea nauru. Kuin joku joka joskus on kuullut naurettavan ja yrittää nyt matkia sitä. Jaska ei pitänyt naurusta, ei Tommyn kuulut noin nauraa, Tommyn nauruhan oli iloista hekotusta. Aitoa ja lämmintä, joka toi kuuntelijalleenkin lämpimän olon. "Mä poltin sen. Ei oo mitään kotia." Nauru loppui kuin seinään.

Uskoa ihmeisiin vain siksi ettei uskalla lopettaa uskomista.

Jaska näki aseen piipun välähtävän. Ja sitten ei ollut enää mitään. Tommy seurasi kuinka kylmässä syysilmassa lämpimänä höyryävä veri muodosti yhä laajenevan lammikon. Hämärästä huolimatta hän näki että se oli kirkaan punaista. Niin punaista ja lämmintä että siihen olisi voinut hukuttautua. Tommy kumartui varovasti Jaskan viereen kylmälle asfaltille ja kastoi hetken epäröityään etusormensa vereen. Hetken mietittyään hän piirsi varovasti verellä sydämen Jaskan otsaan. Petturi, vaikkakin rakas sellainen. Ja mieluummin otsaan kirjoitettuna rakas kuin petturi.Hiljaa Tommy paneutui pitkälleen Jaksan viereen, katsellen tätä samalla kuin hämmästyneenä. Viimein hän tarttui toisella kädellään toisen jo kylmevään käteenä ja kohotti toisella aseen ohimolleen. "Niin myötä kuin vastoin käymisissä." Ja yöhön jäi kaikumaan vain vaimean laukaus.

"Tahdon." Jaskan sanoi lujasti ja tuijotti samalla Tommya intensiivisesti silmiin. Tässä olisi hyvä alku jollekkin kauniille. Ja tummista pilvistä taivaanrannassa ei välittänyt kukaan.