FOREVER (G, TH, T&B)

Title: Forever
Author: VarjoHiiri
Pairing: Tom&Bill
Rating: G
Fandom: Tokio Hotel
Genre: Love, fluff, angst
Disclaimer: En omista poikia, minä vain leikin. En saa tästä rahaa tai muutakaan hyödykettä.
Beta: -
Warnings: ei oo
Summary: Ich bin aus deiner seite. Ich liebe dich. Kumpi puhuu ja kummalle?
A/N: ...kuuntelin liian paljon Spring nichtiä...ihan liian paljon...ei tee hyvää...aivot on ylikierroksilla...LoL...Tää teksti saa mut ittenikin parkumaan...

------------------------

'Sä olet niin hauras. Vaikka päällepäin aina niin kova. Vahva. Sä et pelkää mitään, sä vaan naurat vaaroille, mutta millon sä olet viimeks oikeesti nauranu? Mä muistan, muistan miten sä nauroit sillon joskus lapsena. Sillon ku sä et vielä tienny mitä kipu on. Sillon kun pahinta maailmassa oli se että sun lempijäätelö oli loppu ja kaupat menny jo kiinni. Sillon kun painajaiset ei ollu koskaan totta. Mä muistan miten sä nauroit keinuessas, tai juostessa mua pakoon. Sillon ku ei ollu muuta kun me ja meidän leikit. Ja siinä oli kaikki mitä me tarvittiin ollaksemme tyytyväisiä. Mutta joskus kyllä mekin oltiin surullisia. Mutta harvoin. Musta tuntuu että ennen aurinko aina paisto, mä en muista että koskaan ois satanu.

Mä halusin pitää sut aina turvassa. Itselläni, muilta ja niiden pahuudelta suojassa. Mutta kuitenkin mun piti päästää sut menemään. Eihän enkeleitä saa vangita. Mutta mä varmistin aina, että sä tiesit voivas tulla mun luo. Mulla oli aina ovi ja sydän avoinna sun murheille ja auttamiselle. Sun oli turha pelätä että mä käännyttäisin sut pois. Miten monta kertaa mä paikkasinkaan sun haavat, annoin sun itkeä itses ehjäks mun olkapäätäni vasten. En mä niitä kertoja oo jaksanu laskee, liian monta niitä kuitenkin on. Mä muistan vieläkin miltä sun hiukset tuoksu kun sä nojasit muhun ja hait turvaa. Meillä oli aina omat jutut. Kai sitä on pakosti läheinen, kun on joskus ollu yks ja sama. Sä olet mun toinen puolikkaani.

Oikeestaan, ainoo asia jonka takia mä olen eläny olet sä. En mä täällä välitä mistään niin paljon, että mä täällä väenvängällä pysyisin. Jotenkin mä oon aina tuntenu olevani ulkopuolinen. Sä se aina kiskoit mut porukkaan, mukaan kaikkeen toimintaan ja menoon. Itte jos oisin saanu päättää, vaan olla, niin kai mä vaan oisin aina lojunu huoneessani. Oottanu millon sä tuut kotiin, tarkistanu missä kunnossa ja kenen kanssa sä olet ja menny sitten takas omaan rauhaani ja maailmaani. Jossa sä olet aina ollu mun. Niin sillonkin kun me perustettiin Tokio Hotel. Idea oli yhteinen, mutta vaan sulla oli halua ja energiaa tehdä siitä totta. Kai mä itte haaveilisin siitä vielä tänä päivänäkin jos sä et olis napannu mua hihasta ja pistäny toimeks. Mulla ei oo koskaan ollu voimaa toteuttaa unelmiani, ilman sua ainakaan. Sä olet mun liikkellepaneva voima. Sä saat mut elämään.

Sulle mä olen aina hymyilly ja vakuuttanu kaiken olevan okei. Vaikka niin ei oiskaan ollu. Sun silmissäs mä en oo voinu olla heikko. Kuka sua sillon muka puolustais ja tukis jos mä romahtaisin? Ei kukaan. Ei ne jotka sanoo olevansa sun ystäviäs. Ei niitä kiinnostais. Ne pitää susta sillon kun susta on niille hyötyä, sillon kun sä olet ehjä, kaunis ja vahva. Sillon kun sulla on kaikki hyvin. Sillon kun sun kanssa kehtaa kulkea kadulla. Muistatsä kun sä masennuit? Sä uit tosi syvällä siinä liemessä. Mä pelkäsin oikeesti menettäväni sut. Ja sillon mulla ei ois ollu enää mitään mikä mut ois pitäny täällä. Mä en koskaa ennen ollu huomannu, että löytyy mustakin sitä niin sanottua sisäistä voimaa. Mutta mun oli pakko sillon löytää se. En mä muuten ois saanu tuotua sua takas.

Nytkin, kun sä vaan makaat siinä. Just ja just hengittäen. Niin musta tuntuu että mun pitäis tuoda sut takas. Vaikka mä tiedän että tällä kertaa se ei oo sallittua, saati mahdollista. Tiedäksä, nyt mä pelkään. Nyt kun on aika päästää irti. Laskee sut menemään. Mutta kuitenkin, muistatsä kun sä tapasit Marielin? Sillä kertaa se oli menoo. Ei se mua haitannu, mäkin tykkäsin siitä. Se ymmärti sua, vaikka se ei koskaan voinu ymmärtää sua niinku mä. Se sopi sulle. Mä olin ilonen, ilonen siitä että sä olit löytäny jonkun jota rakastaa kuin rakastettua. Mä oli aina ollu sulle vaan veli.

Mä muistan teidän hääpäivän kuin eilisen. Oli kirkas syyspäivä, kaikki punasta ja keltasta, jostain syystä sinä syksynä ei ruskeita lehtiä ollu ainuttakaan. Mariel säteili ja sä olit puvussas komeempi kuin koskaan ennen. Mä olin sun bestman. Tottakai, kuka muukaan? Mutta sinä päivänä, 20.09.2010, mä viimein ymmärsin että sä ja mä ei olla enää me. Multa meni vuosia ymmärtää, että oltiin me kuitenkin aina me. Että sitä ei voinu mikään muuttaa. Sydän kirvellen vereslihalla, mä ohjasin sut hymyillen uuteen elämään, sun vihityn vaimos rinnalla. Miten paljon mä sillon vihasinkaan kaksosuutta. Mä en ois halunnu olla sulle mitään sukua. Mutta mitä sekään ois auttanu? Sä olit sataprosenttinen hetero.

Gustav oli menny vähän aikasemmin naimisiin sen Sabinensa kanssa. Ne oli yhessä paikalla, samoin kun Georg ja Elisabet. Teitä kuutta kattoessani, mä tunsin itteni niin ulkopuoliseks. Mä olin ainoo pariton. Ainoo joka oli yksin. Sillon mä en kuulunu porukkaan. Te nauroitte yhessä jollekkin sun vitsille, samalla kun mä pidin seuraa meidän vanhoille sukulaisille. Mun hymy ei varmaan koskaa ennen oo ollu niin pakotettu. Mutta sun takia mä hymyilin. Mä en tahtonu pilata sun suurta päivääs. Kyllä mä huomasin miten kaaso ja morsiammen kaverit katto mua. Niille mä olin saalis. Toinen Kaulitz oli ehkä nyt varattu ja niin edelleen. Mutta mitä väliä, toinen oli vielä vapaalla jalalla. Mä tunsin itteni vangiksi, maailmassa johon mä en kuulu. Joka ei mua ymmärrä.

Myöhemmin Gustav eros Sabinesta. Mutta kyllä mä sen ymmärsin. Sabille kaikkein tärkeintä oli Tokio Hotel. Mä olin hyvilläni että Marielille sä olit aina tärkeempi kun meidän bändi. Georg ja Elisabet sen sijaan venkoilee vielä tänäpäivänäkin on-off-suhteessa, vaikka ne on ollu yhessä jo 50 vuotta ja risat. Ja vaikka niillä on neljä yhteistä lasta. Muistat sä Ulrikan? Gustavin tokan vaimon. Se oli nasta pakkaus. Mulla ei koskaa oo ollu yhtä hyvää naispuolista kaveria. Ja muistatsä kuka muu tuli kuvioihin sillon 2015? Joo, teidän poika, mä tiedän. Mun sulonen kummipoikani. Sä et koskaan tainnu tajuta miten paljon Jan muistutti sua. Se oli just samanlainen säheltäjä kun sä lapsena. Mulle Jan on ollu aina yhtä rakas kun mun omatkin lapset. Samoin teidän tytöt, Anne ja Katrin. Niissä kahdessa mä nään tänäpäivänä, niin meidän äidin kuin meidätkin. Ne vei kaksosuuden vielä korkeemmalle tasolle.

Mutta kuitenkin, sama vuonna kuvioihin tuli myös Ary. Muistatsä? Mun vaimo. Mä olen aina vihannu itteäni koska mä en osannu rakastaa Arya niinku se rakasti mua. Se oli mun rinnalla 17 vuotta. Meillä on kolme lasta, Phil, Sophia ja Laura. Jotenkin on kohtalon pilkkaa, että kumpikin sai ensin esikoispojan ja sit kolme vuotta myöhemmin identtiset kaksostytöt. Meidän tytöt on nyt kolmenkymmenen. Muistatsä kuinka teillä oli joskus meidän kummankin kaikka lapset mukana? Taisitte käydä legolandissa. Mutta kuitenkin, teitä luultiin oikeesti kuuslapsiseks perheeks. No okei, puolethan meidän lasten perimästä on samaa. Meillä on identtinen dna.

Niin ne vuodet kulu, ja mä opin elämään elämää jota mä en koskaan ois itte vapaaehtosesti valinnu. Kai Ary tajus sen. Mutta se katto sitä aina läpi sormien. Se ei halunnu menettää omaa elämäänsä. Mutta rehellisesti sanoen, mun elämäni hirvein päivä oli se kun Jan ajo alas kalliolta Ary, Ulrika ja Gustav kyydissään. Sillon kun se väisti sitä rattijuoppoa. Mariel murtu niin pahoin, että me molemmat pelättiin sen puolesta. Hautajaiset oli maailman hirveimmät. Keskellä kauneinta saksan kesää. Valkosessa kappelissa neljä arkkua. Paljon punasia ja valkeita ruusuja. Mä toin Aryn arkulle sinisiä liljoja, muistasä kuinka sä joskus kiusasit Arya niistä kukista? Aryhan kasvatti sinisiä liljoja, ne merkitsi sille elämää ja jatkuvuutta. Ja vaikka ulkona oli lämmin, niin kappelissa paleli. Mä muistan ikuisesti, miten mä seisoin lasten kanssa arkulla jättämässä hyvästejä. Mikään ei oo koskaa ollu niin vaikeeta. Sillä kyllä mä Arya rakastin omalla tavallani. Jollain tapaa Aryn mukana meni osa mun elämääni. Iso osa, jota mä en voi saada takas. Mä kaipaan sitä päivittäin. Yhä edelleenkin, mä odotan joka aamu että se herää mun vierestä ja nauraa mun kuorsaamiselle.

Gustavin ja Ulrikan pojat, Klausin ja Henrikin, mä adoptoin ne niiden sukulaisten luvalla. Olinhan mä toisen kummisetä, ja ollu mukana niiden elämässä koko ajan. Pojat oli molemmat alle kymmenen sillon. Mä lohdutin surevia lapsia, niin että omalle surulle ei juurikaan ollu aikaa. Ehkä just se autto jaksamaan, mun piti työntää kaikki hankala syrjään, olla vahva jonkun muun takia. Vuos 2032 tuntu kyllä muutenkin olevan kirottu. Mä en tajua miten mä selvisin. Ykskaks, mulla oli viis lasta ja mä olin yksin. Sun piti huolehtia Marielista ja tytöistä. Ei meillä paljon ollu energiaa tukea toisiamme. Sillon meidän oli pakko jaksaa yksin, molempien. Äiti-raukka matkusti sen vuoden meidän kotien välillä, onneks me kuitenkin asuttiin suht lähellä toisiamme.

Tokio Hotel oli hajonnu kaks vuotta aikasemmin, ei sisäisiin riitoihin niinku yleisesti luultiin, vaan siks että meillä ei ollu sille enää aikaa. Kun alko tuntuu siltä että sen aika oli jo ohi. Että oli vuorossa toiset haasteet. Mä muistan meidän viimesen keikan. Jotenkin me tajuttiin vasta lavalla että tää on ohi. Että nyt se on loppu. Sillon me itkettiin kaikki. Mä en tiedä oliko se helpotusta, surua, haikeutta vai jotain muuta. Me näyttiin suorana yheksässätoista maassa ja meitä seuras melkein puoltoista miljardia ihmistä, livenä noin 15tuhatta. Mutta se ei estäny meitä parkumasta ku ämmälauma lavalla kesken An Deiner Seiten. Koskaan aikasemmin sitä biisiä ei oo ollu niin vaikee vetää läpi. Sä huomasit miten mä tipuin aina välillä, mutta niin tipuitte kyllä te muutkin. Fanit ympäri maailmaa itki yhdessä meidän kanssa.

Loppukumarruksen aikana, mä sain viimein tarkennettua katseeni yleisöön. Samat kyltit kuin vuodesta toiseen ennenkin, Tokio Hotel 4eva! ja We Love You TH, ja monet muut. Mutta ensimmäistä kertaa mä purskahdin itkuun ne nähdessäni. Koskaan ennen me ei olla jätetty yhtä itkuisia kiitoksia. Kun me viimein sit suoriuduttiin backstagelle, oli meidän vaimot ja lapset siellä vastassa, kaikki kyynelissä. Sillon oli hyvä, että meidän tiimillä oli toisemme. Pitkään me kaikki vaan istuttiin yhdessä pukuhuoneessa ja yritettiin tajuta, että nyt se on sitte ohi. Pysyvästi. Että koko homma on nyt finito. Ei ollu enää Tokio Hotelia, oli enää Bill, Tom, Gustav ja Georg, kaverit.

Mä näen miten elämä hiipuu susta koko ajan pois. Sä haurastut hetki hetkeltä. Sä olet niin ohut, että mä pelkään mun hengityksen puhaltavan sut pois, hajottavan sut lopullisesti. Muut on jo jättäny sulle hyvästinsä. Enää mä olen täällä. Siks että mä olin paikalla kun sä synnyit, joten mä olen paikalla myös kun sä lähdet tästä maailmasta. Sun hengitys on ohutta ja vaivalloista. Enkä mä en voi olla muistelematta sun viimeisiä vuosia. Alzhaimer sumensi sun mielen ja reuma murti nivelet. Silti sä olet aina sama oma ittes. Loppuaikoina sä et enää tunnistanu ihmisiä kun satunnaisesti. Lähinnä enää Georgin, Marielin ja mut. Anne ja Katrin sulta rupes menemään sekasin joskus viis vuotta sitten. Sulta jonka pitäis oman perimänsä takia onnitua helpommin identtisten tunnistus.

Mutta sun sairaus oli silti meille shokki. Ei siihen osannu varautua. Välillä sä kyselit Gustavia, äitiä ja isää. Oli viikkoja kun sä et tunnistanu kun mut. Mä olen ollu sun kanssa niin pitkään, että mun unohtaminen ois sulle mahdotonta. Muistatsä miten me molemmat inhottiin aina sairaaloita? Sä vihasit niiden tuoksua, mä pelkäsin sitä mikä oli suljettu niiden ovien taakse. Monesti lääkärikäyntien jälkeen mä näin unia kuolleista ihmisistä jotka oli lukittu sairaalaan. Joilla ei ollu mahdollisuutta päästä ulos sieltä. Mä pelkäsin aina että mut lukitaan kanssa johonkin huoneeseen ja että mä kuolen sinne. Mulle sairaala edusti kuolemantuomiota. Mutta hiljalleen sun mieli taantu, sä palasit pysyvästi meidän lapsuuteen. Sä kyselit multa särkyneellä äänelle koska me mennää kotiin, koska sä pääset täältä, sairaalasta, pois. Millon sua ei enää satu. Mä itkin, ja itken, koska en osaa antaa sulle vastausta. Mä halusin niin kovasti helpottaa sun oloasi.'

Hiljaa täyttää sairaalahuoneen sydänmonitorin ääni. Sydän on pysähtyny. Vanha mies puristaa toisen kättä viimeisen kerran, se on ohi. Hoitaja tulee ja mittaa pulssin. Elvytyskielto on allekirjoitettu jos vuosia sitten. Vainaja ei tahtonut kitua, olla kuollut ja sitten palautettu elämään. Mutta koskaa ennen sitä ei onneksi ole tarvittu. Nyt toinen on yksin. On aika lähteä kotiin. On niin paljon asioita vielä hoidettavana. Huoneen ulkopuolella tuoksuu desinfiointiaine. Käytävät ovat tyhjillään. Nuori lääkäri tulee esittämään osanottonsa. Muutama hoitaja pyyhkii silmiään, he vielä muistavat kuka vainaja oli. Vanha mies nyökkäilee ja jatkaa sitten hitaasti matkaa keppiinsä nojaten. Harmaanvalkoiset hiukset peittävät päätä ja vahvojen lasien takaa tuikkivat tutut tummanruskeat silmät. Jotkin asiat eivät koskaan muutu. Ulkona paistaa aurinko ja kevät on saanut puihin lehdet. Missään ei näytä siltä kuin joku olisi juuri lähtenyt pysyvästi. Luonto heräilee talven jälkeen elämää, julistaa kaiken kiertokulkua. Että elämä jatkuu, ja aina on uusi huomen. Nyt on aika elää ilman elämänsä keskusta. Aika olla olemassa lapsenlapsia varten. Sairaalan ulkopuolella odottaa henkilöauto ja sen konepeltiin nojaa tutunnäköinen mies. Phill Kaulitz on nimensä veroinen.

"Isä. Nytkö on aika lähteä? Vien sinut kotiin, täti jo odottaa..."
"Ääh, mene sinä vain. Minä kävelen."
"Mutta.."
"Soh, minä jaksan kyllä. Anna meidän olla hetki yksin."
"Kyllä isä. Soita jos tarvitset minua."
"Hmph."

Mies nyökkää ja lähtee. Vanha mies katselee auton perään kunnes ei enää näe sitä. Hymy tulee kuin itsestään. Jos pitäisi sanoa miltä onnellinen ihminen näyttää, todennäköisesti näytettäisiin hänen kuvaansa. Enää ei ole taakkoja. Mies lähtee hitaasti kävelemään kohti puistoa, tässä kaupungissa he ovat syntyneet ja tänne päättyvät myös elämän askeleet. Tämä on hyvä paikka alulle ja lopulle, ja kenties siellä jonain päivänä alkaa jotain uutta joka liikuttaa maailmaa.

'On aika sanoo sulle kai hyvästi. Mä rakastin sua, ja rakastan edelleen. Oo vastassa sit kun mun aika on. Vaikka mä tiedän, että tavallaan me ollaan nyt vaan vielä enemmän me. Nyt me ollaan taas yksi kokonainen. Vaikka mä en kuule sun ääntä tai ajatuksia, mä silti tunnen sut vierelläni. Sielu sielun rinnalla. Tähän me molemmat kuulutaan. Yhteen. Mä ymmärrän että sun piti mennä. Enkä mä ole siitä sulle vihanen. Mulla oli aikaa tottua. Mutta silti mulle tulee sua ikävä. Mutta enää mä voin sanoa vaan että; hyvästi, veli.'

----------------------
A/N2: Feedback: Kommenttia? Btw, kumpi puhuu/ajattelee? Kertokaa, mie odotan mielipiteitänne jännityksellä

Pidän tästä. Vaikka en Tokio Hotelia tunne/kuuntele.
Tämä on erilainen. Toimisi jollain muullakin parituksella.
Kaunis, mielikuvituksesi riittää kauas.
Harva teksti saa huokailemaan että "kumpa minullakin olisi tuommoinen veli".
Mutta tämä sai.
Minä kiitän.
Lisää tämmöisiä. Pystyn jo nyt sanomaan että olet laadukas kirjoittaja.
Et selvästikkään julkaise mitään ns. puolitekoista.