Blood Diamonds, PG, Silmarillion, songfic

Title: Blood diamonds
Author: Dima
Genre: Draama
Rating: PG
Disclaimer: Ei minun. Ei hahmot, eikä biisi.
Summary: Minkä vuoksi teit ne kaikki pahat teot?
A/N: LW-lyriikat. Ruoskan Veriura. Inspiraatio potkaisi heti. Toiselle foorumille jo pidemmän aikaa sitten tehty pätkä.
Beta: Mexica
Feedback: Juu, sekin olis kivaa


~Blood diamonds~

Kuka unelmamme anasti ja teki niistä pilaa?
Kuka kaltaisekseen loi ja kylvi täyteen vihaa?

Fëanor puristi kätensä nyrkkiin. Veri hänen suonissaan hehkui kuumana kuin tuli, kun hän katseli tuhoa edessään. Ovet ja kaikki rikkoutuva oli säpäleinä, jalokivet poissa, Silmarileja myöten. Huuto kajahti kaukaa ja maa järkkyi. Maedhros säpsähti hänen takanaan alkaen pälyillä ympärilleen ja Maglor peitti korvansa. Ääni katosi, mutta kaiku yhä kantoi sen kauheaa sointia.

”Morgoth.”

Fëanor kääntyi katsomaan poikiaan. Maedhros, Celegorm, Caranthir ja Curufin seisoivat siinä isänsä edessä suoraselkäisinä, Maglor ja kaksoset seurasivat vaitonaisina, kun Finwën ruumis vietiin pois. Kolmikko viimein kohtasi isänsä tulikivenhehkuisen katseen, mutteivät perääntyneet. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta.

Veriura...
Veriura...
Veriura...
Veriura...

Miksi sormet helposti nyrkkiin puristuu?
Miksi käärmeiden kielellä puhuu meidän suut?

Maglor kuunteli vain puolella korvalla isänsä puhetta. Kun liekki Fëanorin sisällä leimahti täyteen voimaansa, ei sitä voinut sammuttaa, ei tukahduttaa. Veljekset vetivät miekkansa yhdessä ja astuivat korokkeella isänsä viereen ja vannoivat valan. Maglorin omatunto tuntui olevan vastaan koko valaa, mutta hänen oli vain hiljennettävä pieni omantuntonsa ääni takaraivostaan.

Veriura...
Veriura...
Veriura...
Veriura...

Kauneus on katoavaista, rumuus kiven kaltaista
Se ken kerskuu onnellansa täytyy raipoin rangaista
Kadotuksen lapset veisaa virttä kauniin synkeää
Aurat vihan eespäin syöksyy ja veriurat jälkeen jää

Maedhros ja Maglor katselivat puitten lomasta Sirionia. Amrod ja Amras olivat heidän vasemmalla puolellaan, heidän joukkonsa heidän takanaan. Pian kauhun ja tuskan huudot täyttäisivät ilman. Kivi olisi saatava takaisin, hinnalla millä hyvänsä.

Veriura...
Veriura...
Veriura...
Veriura...

Amrod käännähti äkisti, kipuaallon pyyhkäistessä hänen selkärankaansa pitkin. Amras hoiperteli häntä kohti, nuoli selässään väristen. Amras takertui veljeensä kiinni ja hänen polvensa pettivät hänen altaan, jättäen hänet Amrodin kannateltavaksi. Hänen näkökenttänsä laidalla näkyi liikettä.

Kuka antoi oikeuden maan raiskata?
Kuka käski heikoimmat tuhoon tuomita?

Nainen juoksi viitta hulmuten aukion toisella laidalla kohti kallioita. Hän pysähtyi ja katsoi veljeksiin silmissä loistaen sekä hyinen kylmyys että pelko. Nainen tuijotti heitä, kunnes jostain aukion toiselta laidalta, lähteen takaa singahti nuoli, osuen vanhemman kaksosen kaulaan. Amrod yritti paniikissa tehdä jotain, kunnes silmissä musteni ja hän kaatui katse tyhjänä maahan. Amras oli jo kuollut osuessaan veljeensä.
Elwing katseli Fëanorin kaksosia hetken, kunnes antoi Silmarilin välkähtää viittansa raosta ja kerättyään helmansa hän jatkoi kohti merta.

Veriura...
Veriura...
Veriura...
Veriura...

”Maedhros! Älä!”

Vanhempi veljeksistä laski miekkansa hitaasti kahden pienen lapsen edessä. Maglor katseli tarkasti pieniä kasvoja. Viimeistä piirtoa myöten samanlaiset.

”Maglor, mitä sinä haluat noista?”

”Me otamme heidät mukaamme.”

Kauneus on katoavaista, rumuus kiven kaltaista
Se ken kerskuu onnellansa täytyy raipoin rangaista
Kadotuksen lapset veisaa virttä kauniin synkeää
Aurat vihan eespäin syöksyy ja veriurat jälkeen jää

”Maedhros, me teimme sen! Me saimme Silmarilit!”

Maglor halasi veljeään, joka yritti samalla avata laatikkoa, missä kivet olivat. Ne säkenöivät kirkkaasti ja kumpikin otti jalokiven käteensä. Silmarilit tuntuivat lämpimiltä heidän käsissään, kunnes kuumenivat kuumenemistaan. Maedhros ei suostunut päästämään kivestä irti, vaikka se korvensi hänen ainoaa kättään.

”Tämä – on – kaiketi – ansaittua.” Maglor sai sanotuksi, kun Silmaril poltti hänen kämmentään. Maedhros nousi ylös ja lähti juoksemaan poispäin veljestään.

”Maedhros!”

Maglor tiesi mitä sillä suunnalla oli.

Kauneus on katoavaista, rumuus kiven kaltaista
Se ken kerskuu onnellansa täytyy raipoin rangaista
Kadotuksen lapset veisaa virttä kauniin synkeää
Aurat vihan eespäin syöksyy ja veriurat jälkeen jää

Maglor katsoi jalokiveä, jonka hän oli pudottanut maahan päästyään meren rannalle. Hänen isänsä kätten töitä. Kaikki kärsimys vain vaivaisen kiven tähden. Hän laski hopeaisen harppunsa, jota oli kuljettanut itsepäisesti mukana, hiekkaan ja nosti Silmarilin nopeasti sidotulla kädellään. Hän paiskasi kiven niin kauas mereen kuin vain pystyi heittämään, kyyneleet virraten hänen poskillaan.

Nyt se oli poissa. Silmarilit olivat kaikki ulottumattomissa. Ne veivät häneltä kaiken, minkä hän olisi halunnut pitää. Delfiini hyppäsi sen kohdan yli, mihin kivi oli osunut merenpintaan ja valo sammui Maglorin harmaista silmistä.

Veriurat jää meistä jälkeen...
Veriurat jää meistä jälkeen...
Veriurat jää meistä jälkeen...
Veriurat jää meistä jälkeen...