One More Night (PG, Silmarillion)

Title: One more night
Author: Dima
Rating: PG
Pairing: Ecthelion/OFC (mainittu)
Genre: Draama
Warnings: Itsemurha
Disclaimer: Ei kuulu minulle, vaan Tolkienille.
Summary: Ketkä vaeltavat meren rantoja piinattuina teoistaan?
A/N: Songfic_let_. Löytyy muualtakin. Anyway, tämän saattaa monikin jo tuntea ja tiedän, että Mexica ja Varjo tietää tämän. JA nyt alta pois, sillä saattaapi olla lisää tällaista tulossa. Eniten kommentoitu ficcini. Ja ehkä se onnistunein.
Käännökset: Entinen enkunopettajani
Beta: Mexica
Feedback: Kyllä, kiitos.
~~~~~~~~


Viittaan kääriytynyt olento istuu meren rannalla keinutellen itseään. Hänen silmänsä tuijottavat merta näkemättä sitä, hän vaeltaa muistoissaan. Hänen tummat hiuksensa tunkevat hupun alta silmiin, mutta hän ei huomaa sitä.

Viimein hän repäisee piinatun katseensa merestä ja avaa nyrkkinsä. Kämmen on palanut aiemmin, ja on nyt valkoinen, hiekkaankin koskeminen tuottaa tuskaa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~

Hänen viereensä istuu toinen tumma hahmo, nainen, joka vilkaisee omilla sysimustilla silmillään vieressä istuvaan. He istuvat hiljaisuudessa, merta tuijottaen.

”Ikävöitkö häntä?” mies kysyy hiljaa. Nainen on hiljaa, piirrellen kuvioita tikulla santaan.

”Aina. Entä sinä, kaipaatko ketään heistä?” Nainen kääntää huputetun päänsä miehen suuntaan.

Huokaus pääsee miehen huulilta. ”Joskus toivon unohtavani kaiken, mutta on jotain mitä en haluaisi ikinä unohtaa. Lapset. Heidän naurunsa ja leikkinsä, se elämänilo huolia vailla.”

Nainen hymyilee hieman. ”Lapset ovat kukat elämässä. Ilman heitä, elämä on samaa sävyä ikuisuuden.”

”Näen sen kaiken yhä, jos suljen silmäni. Näen heidän verensä käsissäni, se ei lähde koskaan pois. Se polttaa käsiäni, jahtaa minua uniini. Näen yhä heidän epäuskoiset ja järkyttyneet kasvonsa. Edes musiikki ei vie heidän tuskanhuutojaan pois korvistani.”

Mies painaa pään polviinsa ja nyyhkii.

”Kaikki luulivat, että hän jäi torniinsa, koska ei uskaltanut tulla kohtaamaan totuutta. Totuutta, että Piilotettu olisi aina piilotettu. Me kaikki varoitimme häntä, mutta hän oli kuuroutunut ylpeydessään. Minulle riitti hänen ylpeytensä, ja sen sijaan, että olisin heti lähtenyt Idrilin perään, hiivin hänen torniinsa. Hän oli sekaisin, hulluus paistoi hänen silmistään epäuskon rinnalla.”

Mies nostaa päänsä ja katsoo naista, joka tuijottaa taivaisiin. ”Mitä sinä teit?”

”Jätin hänet murskautumaan torniinsa sininen nuoli kaulassaan. Lähteen viimeinen palvelus kuninkaalle.”

Nainen vaikenee, ja miehen riutuneilla kasvoilla välähtää hymyntapainen.

”Saimme saman rangaistuksen, sinä surmasit kuninkaan, minä muita haltioita. Suvunsurmista ei pääse ikinä eroon. Yksi tai monta, sama rangaistus.”
~~~~~~~~~~~~~~~~~

He istuvat pitkän aikaa hiljaa. Mies hyräilee omaa lauluaan naisen hymistessä omaansa.

”Näitkö sinä hänen kuolevan?” mies kysyy viimein.

”En. Tunsin sen sydämessäni. Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli pyytää valaria säästämään lapseni omilta teoiltani.”

He istuvat jälleen pitkän tovin kuunnellen merta.

”En ikinä unohda, miltä tuntui katsella Fingonin tuovan veljeäni luoksemme. En ollut tunnistaa häntä. Hän oli riutunut, hänen katkaistu kätensä vuosi, hänen katseensa aneli ottamaan hänen henkensä. Istuin hänen vierellään päiviä, kun hän makasi kuin kuollut. Pelkäsin hänen puolestaan.”

”Mutta hän selvisi.”

”Hän selvisi, opetteli käyttämään miekkaa vasemmalla kädellään, hänestä tuli miltei vahvempi, mitä oli ollut ennen. Saimme viimein muut Silmarilit takaisin, mutta ne polttivat käsiämme, emme voineet pidellä niitä. Se oli katkeraa, hyvin katkeraa. Heitin omani mereen, ja jäin tänne.”

Mies näyttää kättään, joka oli muinoin palanut.

”Entä Maedhros? Mitä hän teki?” nainen kysyy ja tarttuu hellästi miehen käteen.

”En osaa sanoa. Tunnen sydämessäni, että hän on kuollut. Mitä hän teki Silmarilille, en tiedä.”
~~~~~~~~~~~~~~

Aurinko laskee hiljalleen meren taakse ja valaisee vielä kerran kaksi suvunsurmaajaa, jotka istuvat rannalla vierekkäin. Viimeiset säteet osuvat miehen harppuun, joka lepää hänen toisella puolellaan.

”Kumpi sinussa on vahvempi, katumus vai rakkaus?” nainen kysyy maatessaan sannassa. Mies laskeutuu myös makuulle.

”Katumus. Entä sinulla, kumpi on vahvempi? Rakkaus Ecthelionia kohtaan, vai katumus Turgonin surmaamista kohti?” hän kysyy ja kääntää päänsä kohti naista.

Heidän tummat silmänsä kohtaavat ja nainen hymyilee. Hymy on katkera, ja silmissä loistaa vuotamattomat kyyneleet.

”Jos olisin tiennyt, että lapsemme kuolisi samalla sekunnilla, kuin nuoli lävistää Turgonin, en olisi tehnyt sitä. Ecthelion rakasti lapsia. Hänen sisarensa lapset olivat hänelle rakkaita. Theliel pääsi ensimmäisinä pois, sillä Idril nappasi hänet heti mukaansa ja hoputti tunneliin. Minun olisi pitänyt ehkä tappaa Maeglin, mutta mitä kuulin, Tuor heitti hänet alas liekkeihin.”

”Kadut, siis. Antaisin itse mitä tahansa, jos saisin tekemämme tekemättömiksi, mutta niillä saattoi olla tarkoituskin.” mies sanoo silittäessään naisen poskea.

”Kaikella on tarkoitus. Mutta kun haltia riistää hengen toiselta haltialta, on se tuomittavaa ja väärin. Me hengitämme samaa ilmaa, katselemme samoja tähtiä. Olemme niin samanlaisia ja samalla niin erilaisia.” nainen kertoo ja sulkee silmänsä.

”Kuljemme saman kuun ja auringon alla, laulamme samoja lauluja, kuuntelemme samaa tuulta. Elämä on julmaa.” mies jatkaa naisen puhetta.
~~~~~~~~~~~~~~~

Kuu nousee kalpeana yötaivaalle tähtien sekaan.

”Oletko koskaan miettinyt, minne suvunsurmaajat joutuvat? Miten isälleni ja veljilleni kävi Mandosin Saleissa, kun he sinne joutuivat? Jatkuuko kidutus sielläkin?”

”Älä mieti sitä vielä. Nauti kuusta ja meren äänestä. Sulje silmäsi ja kuvittele olevasi jälleen heidän kanssaan, silloin kun kaikki on vielä hyvin, älä anna pahojen mietteiden ja muistojen tuhota tätä iltaa.” nainen hyssyttelee hyväillen miehen käsivartta.

Kumpikin nukahtaa toviksi, muistaen iloisia aikoja.
~~~~~~~~~~~~~~~

Kuu on luonut siltansa mereen heidän eteensä. Mies nousee ylös jättäen harppunsa hiekkaan. Hän ojentaa kätensä.

”Lähteen Telassie, aloitatko viimeisen matkasi kanssani?”

”Kuun silta ja meri odottaa meitä, Maglor, Fëanorin poika. Aloitan viimeisen matkani kanssasi.” nainen lupaa hiljaa tarttuen miehen käteen.

He kävelevät käsi kädessä kohti merta ja kahlaavat syvemmäs mereen, kohti mustuutta ja Mandosin Saleja.

One more night
To bear this nightmare
What more do I have to say

Vielä yksi yö sietää tätä painajaista
Mitä vielä minun täytyy sanoa

Crying for me was never worth a tear
My lonely soul is only filled with fear

Minulle itkeminen ei ollut koskaan kyyneleen arvoinen
Yksinäinen sieluni vain on täynnä pelkoa

Long hours of loneliness
Between me and the sea

Pitkät yksinäisyyden tunnit Minun ja meren välillä

Losing emotion
Finding devotion
Should I dress in white and search the sea
As I always wished to be - one with the waves
Ocean Soul

Menetän tunteellisuuden
Löydän kiintymyksen
Pitäisikö minun pukeutua valkoiseen ja tutkiskella merta
kuten aina toivoin voivani olla - yhtä aaltojen kanssa
Valtameren Sielu

Walking the tideline
I hear your name
Is angels whispering
Something so beautiful it hurts

Kävellen nousuveden reunaa Kuulen nimesi
kuiskaavatko enkelit jotain niin kaunista että se tekee kipeää

I only wished to become something beautiful
Through my music, through my silent devotion

Halusin vain tulla joksikin kauniiksi
musiikkini kautta
minun hiljaisen kiintymykseni kautta

Wow...
En osaa sanoa juuri nyt mitään muuta.
Anteeksi.
Tiedän että pitäisi sanoa jotain rakentavaa, mutta en sitten taaskaan osaa.
Minä pidin.
Kiitän.
Kirjoitan ihmeessä lisää (suomeksi).

Kiva että tykkäsit. En oikeen osaa kirjottaa suomeksi. Vaikka jako on FPS/FPHet: suomi, RPS/RPHet: englanti.
Onhan mun sivuilla sit lisempää näitä suomeksi kirjotettuja... Tämä on Spin-off mun pitemmästä ficistä.