Me kaksi ja vauva (SuD, A&A, PG13)

Title: Me kaksi ja vauva
Author: Varjojen Tytär
Pairing: Andre/Alexander
Rating: PG13
Fandom: Sturm und Drang
Genre: HUMOR, fluff, love, mpreg
Disclaimer: En omista poikia. Minä vain leikin. En saa tästä rahaa tai muuta materiaalista hyädykettä.
Beta: I don't have!
Warnings: Mpreg?
Summary: Pojille kävi pieni vahinko... Andre on raskaana, en ymmärrä kuinka niin pääsi käymään.. *reps*
A/N: Kummallisilla ideoilla mennään. Ei saa tappaa^^ Nauttikaa..

Andre PoV.

"Andre sä et voi olla tosissas?!" Alex kiljaisi kun oli esittänyt asiani sille. Se tosin oli vaatinut kolme toistoa, ennen kuin kitaristimme sen suvaitsi ymmärtää. Välillä mietin, että olisiko se sittenkin sisimmässään basisti. En kuitenkaan ollut uskaltanut - ainakaan toistaiseksi - mennä kysymään siltä. Olisin varmaankin saanut selkääni.
"Olenpas!" Totesin kuitenkin Alexille kun se vain tuijotti minua suu auki. Miten hitaalla se oikein kävi taas tänään?
"Niin niin, mutta että naimisiin?" Kitaristi onnistui kuitenkin mokeltamaan. Kohta siltä varmaan tippuisi silmät päästä.
"Alex, mä haluan ehjän perheen." Sanoin hiljaa ja vein Alexin käden jo hivenen pyöristyneelle vatsalleni. Se sulki silmänsä ja hengitti hitaasti sisään ja ulos sivellen samalla varovasti vatsakumpuani. Loppujen lopuksi, sisimmässään tuokin hulivilipoika oli vastuuntuntoinen ja luotettava. Ei sillä, että koskaan epäilisin Alexin pettävän luottamukseni. Heti kun raskaus oli valjennut meille ja minä olin päättänyt pitää lapsen, miten ikinä kävisikään, oli hän luvannut olla aina tukemassa meitä. Vaikka oli meidän molempien edelleen vaikea tajuta, että meistä tulisi vanhempia. Ajoittain tunsin paniikkia, vanhempi minusta joka en edes osannut käyttää pankin maksuautomaattia. Aina silloin Alex tarttui minua kädestä ja lupasi opettalla yhdessä kanssani olemaan aikuinen ja vakuutti ettei kaikkea tarvinnutkaan vielä osata. Voisiko Alex jättää minut nyt yksin? En halunnut olla heikko, mutta pelkäsin. Samalla kun minä seikkailin mietteissäni, näytti Alex tehneen päätöksensä. Kitaristi veti minut syliinsä, paikkaan jossa viihdyin todella hyvin, ja nojasi otsansa omaani. Sen silmät olivat kiinni ja tunsin miten se hengitti tavallista raskaammin. Tiesin vaativani paljon, mutta en voinut sille mitään.
"Mä en ehkä koskaan tule olemaan mikään maailman paras aviomies... Mutta mä tahdon yrittää ja mä lupaan yrittää parhaani." Alex puhui hiljaa, näyttäen vakavammalta kuin koskaa aiemmin.
"Sun ja lapsen vuoksi, mä olen valmis yrittämään. Jos sä vaan annat mulle oikeesti sen mahdollisuuden." Alexin ääni vaipui hiljaisuuteen. Mä tiesin sen odottavan multa vastausta. Mutta miten vastata kun kurkussa on nyrkin kokonen möhkäle. Joten mä yksinkertaisesti päädyin kietomaan käteni tiukemmin sen ympärille ja suutelemaan sitä kunnolla. Kai se kerto kaiken tarpeellisen, koska se alko hymyillä ja veti mut vaan vieläkin tiuksempaan halaukseen, vaikka sen pitäis kaiken järjen mukaan olla jo mahdotonta. Siinä me seitottiin hyvän aikaa vain halaten toisiamme. Luottaen taas vähän enemmän tulevaisuuteen.

Andre PoV.

"Hah! Ei ikänä. Musta ei Ivarsia tule." Kiljaisin pari päivää myöhemmin kun Alex oli ruennut puhumaan tulevan avioliittomme käytännön puolista. Kuten vaikka meidän tulevasta sukunimestä. Ja siitä mikä vauvallekkin sitten tulisi sukunimeksi. Sen ideat vain eivät saaneet kannatusta osaltani.
"Älä väitä että Linman on parempi." Se virnuili mulle lattialta. Ilmeisesti tää oli sen mielestä hauskaa. Siitä on aina ollu mukava saada mut vinkumaan ja kiljumaan.
"On se. Sitä paitsi Andre Ivars kuulostaa taukilta.." Mä yritin protestoida. Mun henkilökohtainen mielipiteeni oli, että Alexander Linman kuulosti paljon paremmalta kuin Andre Ivars koskaan. Alex vaan iski mulle silmää. Mikä ihme sitä vaivaa, ei se aina ole ollut tommonen.. Vai onko? Miten pahasti hormonit on sotkenu mun pään?
"Muru, sä olet taukki." Se totesi mulle ja heitti mua tyynyllä.
"Alex!" Mä parkaisin niin kovaa kuin kurkusta lähti. Onneks me oltiin kahdestaan treeniksellä, niin kukaan ei ollu ihmettelemässä mun kiljahteluitani. Heeetkinen! Jos oikein muistan, niin täällähän meidän vauvakin sai alkunsa.. Torjuin kuitenkin nopeasti muistelmat siitä, ettei mikään ruumiissani vain ehtisi reagoida ajatuksiini. Mutta kyllä mua silti satutti että Alex aina vinoili ja haukku mua. Itkettikin suorastaan, siitä oli tullut tuommonen vasta sen jälkeen kun se kuuli tulevansa isäks.
"Anteeks! Mutta kyllä sä olet. Andre-kulta älä itke!" Se parahti kun ensimmäinen kyynel vieri mun poskea pitkin.
"Kyllä mä tiedän että sä et pidä musta oikeesti." Mä en tiedä mistä ne sanat tuli. Mulle vaan nous kauhukuva mieleen, se oli mun kanssa vaan pakosta. Mä tuhosin sekä sen, itseni että meidän syntymättömän lapsen elämän. Ja se vaan oli mun tukena ja turvana pelkästä velvollisuudesta.
"Andre-rakas mitä sä selität?" Se huokaisi mulle hivenen väsyneenä, mutta silti silminnähden huolestuneena. Mä en vähästä itke, yleensä. Nää hormonit vaan saa mut käyttäytymään välillä omituisesti. Mä oli itkeny kattoessani Bambia ja se jos mikä on akkamaista.
"Sä oot mun kaa vaan velvollisuuden tunteesta." Mä syytin sitä sortuneella äänellä. Ja mitä se teki? Katto mua kun oisin just pudonnu sen eteen katonrajasta ja kertonu olevani kotoisin marsista.
"Ei oo totta!" Se protestoi äänekkäästi. Ilmeisesti mä olin oikeassa. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
"Älä välehtele mulle!" Mä huusin sille. Mä en oikeasti tienny mitä tehdä. Mä halusin pois, mutta kuiten pysyä siinä paikoillani, koska musta tuntu että mun jalat ei ois kantanu tällä hetkellä. Ja koska ulkona sato. Mä en koskaa ole nauttinut kastumisesta, nyt raskausaikana vielä vähemmän.
"En valehtelekkaan.." Alex huokaisi hiljaa ja siirtyi sohvalle mun viereen. Hetken se tuijotti lattiaa mietteliään näkösenä. Sitten ykskaks se käänty mua kohta ja otti mun kädet omiinsa. Mä tykkään Alexin käsistä. Ne on isommat kun mun, ja musta on kiva kattoo omia käsiäni sen käsissä.
"..." Mutta nyt mä en kyllä oikeasti ymmärtänyt että missä sitä mennään. Niinpä mä vaan tyydyin tuijottamaan sitä hiljaa. Onneks kyyneleiden tulo sentään oli lakannu.
"Andre, mä rakastan sua. Teitä molempia." Se sanoi hiljaa, tuijottaen mua koko ajan tiiviisti silmiin. Mä olisin hullu jos mä en uskois sitä.
"Oikeesti?" Mun oli kuitenkin pakko varmistaa.
"Joo joo, Rouva Linman-Ivars." Se hymyili mulle hellästi ja siirtyi istumaan niin että sain kädet kiedottua mun ympäri. Sitten se alkoi silitellä toisella kädellään mun hiuksia.
"Täh?" Mutta mulla pätki taas, siis mitä se oli äsken sanonut?!
"Hönö. Kaksoissukunimi." Se huokaisi ja virnisti sitten mulle.
"Joo, mutta et rouva?" Mä takerruin edelleen sen puheisiin. Tänään taisin olla mä joka kävi hitaalla...
"Yleensä se naispuolinen on kato paksuna." Alex virnisti mulle riettaasti. Eikä mulla ollu siihen mitään lisättävää. Hankalaa se olisikin ollu, koska mä en hallitse telepatiaa ja Alex oli tukkinut mun suuni varsin tehokkaasti omallaan.

Alex Pov:

"Andre?" Mä kysyin hiljaa kun me lojuttiin meidän sängyllä kuuntelemassa musiikkia. Oltiin menty naimisiin kuukaus takaperin ja Andre oli tällä hetkellä kuudennella kuukaudella raskaana. Yks mun tämän hetken lempitekemisistä olikin tuijottaa sen mahaa. Mua kiinnosti äärettömän paljon miltä meidän vauva tulis näyttämään. Mä toivoin että sillä olis Andren silmät. Mun omat on ihan tavalliset siniset, joten mitä riemua niistä nyt sitten olis?
"No?" Se ynähti, kai se oli ollut aika lähellä uneen vajoamista. Se oli nykyään usein väsynyt. Mä en ihmetellyt. Mä pääsin tässä odotuksessa kyllä erittäin helpolla. Se sen sijaan kasvatti sisällään kokonaan uutta elämää. Ja sen kroppa joutu siitä koville. Kyllä mä sen näin ja tiesin, vaikka se väittikin aina että kaikkin on okei.
"Mikä vauvan nimeks tulee?" Mä kysyin siltä päässäni pyörinyttä asiaa. Mä halusin tietää miksikä me kutsuittais vauvaa sitten kun se syntyis. Vauva ja vaavi kuulosti jotenkin liian siirappisilta. Ja me oltii ehdottomasti liian nuoria olemaan mitenkään yli-ihanan siirappisia.
"On mulla pari ideaa, mutta ehdota sä." Se hymyili mulle ja käänty niin että näki mun kasvot. Sen silmät oli jotenkin utuiset. Mä tulin siihen tulokseen, että se johtu siitä että se oli onnellinen. Siks mä olin myös onnellinen. Koska Andre on mun elämäni keski- ja kiintopiste.
"Hmm... Patrick? Sun isän mukaan.." Mä ehdotin sille puolitosissani. Patrick itse kyllä varmaan tukehtuis jos me ristittäis vauva sen mukaan.
"Alex.." Se sanoi hiljaa hymyillen. Mä vein käteni sen mahalle ja jatkoin miettimistä.
"Okei, Julius? Henrik? Casper?" Mä luettelin sille lisää kivan kuuloisia lastennimiä. Mä näin että sen silmissä tuikki jotain. Ja mä tunsin kuinka vauva potkas mua. Isi tässä hei, mä tervehdin sitä mielessäni.
"Alex!" Andre huomautti jo kovempaa. Sillä ilmeisesti oli jotain painavaa sanottavaa, joten mä riistin katseeni sen mahasta ja siirsin sen sen silmiin.
"Mitä?" Mä kysyin hymyillen sille mahdollisimman nätisti. Mikä mun kohdalla tarkottaa sellasta puolipervoa virnettä. Mä vaan en osaa näyttää kunnolliselta.
"Noi on kaikki poikien nimiä.." Se sanoi hiljaa, hymyillen mulle arasti. Se näytti niin suloselta!
"Nii?" Mä kysyin, en oikein tajunnu ton äskeisen pointtia, mutta pikkuhiljaa mielessä alkoi itää tietty ajatus. Voisiko olla..?
"Nii..." Se sanoi ja kurottautui hipaisemaan mun huuliani omillaan. Sitten se painautui takaisin sängylle ja tuijotti mua hiljaa.
"Onks se.. Onks se tyttö?" Mä varmistin siltä änkyttäen. Jotenkin mulle ei ollu koskaan tullu mieleen että me voitas saada tytär.
"On. Näin vahingossa ultrassa." Andre virnisti mulle. Vai vahingossa? Olin suunnilleen varma että se oli tarkoituksella katsonu; miten mä en ollu huomannu? En kuitenkaan alkanut kiistellä asiasta. Ensinnäkin tiesin että Andre kärsi hemmetinmoisesta uteliasuudesta aina välillä. Ja toiseksi, en mä sille osannu suuttua oikein mistään. En nyt, enkä koskaan.
"Hmm... Anna?" Mä heitin sille piruuttani, sen se ainakin oli ansainnu. Mä näin miten sen silmät levis ja se oli tukehtua omaan kieleensä. Tarttiskohan se kohta elvytystä?
"Ai niinku Abreu? Suksi vittuun!" Se parahti ja tuijotti mua kuin mä olisin hullu. Kai mä sen mielestä olinkin. Mutta silti ilkikuri otti vallan.
"Ai sun vai?" Kehräsin sen korvaan mahdollisimman pervolla äänellä. Näin miten Andre punastui kaulaansa myöten. Heh, onnituinpas.
"Alex!" Se kiljaisi, kun sujautin käteni sen paidan alle ja avasin sen farkkujen napit toisella. Se jälkeen se ei kyllä paljon mitään järjellistä sanottavaa saanutkaan aikaan.

Andre Pov.

"Alex!" Mä kiljaisin kuin hengen hädässä, kun tunsin jotain lämmintä reisilläni. Mä olin parhaillaan viikkaamassa vauvanvaatteita lipastoon. Laskettuun aikaan oli enää kolme päivää ja mä halusin että kaikki ois kunnossa kun vauva sitten syntyis. Mun hommat oli keskeytyny aina välillä kun supisti. Mutta aamulla oli lääkäri sanonu että ne oli vaan harjotusta tulevaa varten, että vielä ei ole mitään kiirettä.
"Mitä nyt?" Se kysyi laiskasti tv:n ääreltä. Mä taisin nykyään kiljasta sen nimen sen verran usein, ettei se enää jaksanu ottaa siitä pultteja.
"Alex tuu äkkiä tänne!" Mä huusin sille. Mä olin täysin varma että synnytys oli nyt alkanu. Ainakin lapsivesi oli lastenhuoneen lattialla ja mua supisteli tasasin väliajoin.
"Joo, kohta on mainos." Se murahti vastaukseks. Kyllä mä tiesin että siellä oli taas menossa se sarja mistä se ei ollu jättäny jaksoakaan väliin. Mä toisaalta en edes muistanu koko ohjelman nimeä.
"Ei vaan nyt!" Mä karjaisin sille komentoäänellä mitä kuultiin yleensä vaan keikkojen takahuoneessa jos se ja Calle äity riehumaan erityisen voimakkaasti.
"Ärgh! No mikä nyt on?" Se jupisi raahautuessan mun luokse lastenhuoneeseen. Ovella sen ärtymys katos kun se näki mun nojaavan hoitopöytään ja pitelevän toisella kädellä mahaani. Se myös näkin miten mun kasvot väänty kun mua taas vaihteeksi supisti. Samantien se oli mun luona ja kädet mun ympärillä.
"Lapsivesi meni.." Mä sanoin sille nopeasti. Alex joutu kannattelemaan mua kainaloista, koska muuten mä olisin valahtanu lattialle polvilleni. Supistusten aiheuttama kipu sai mut kirjaimellisesti näkemään tähtiä.
"Siis tarkotatsä?" Se varmisti multa hiljaa. Mä näin huolta sen silmissä niihin vilkaistessani.
"Joo. Lähetään sairaalaan. Nyt." Mä sanoin sille hengitysten välillä. Oli pakko keskittyä saamaan happea.
"Voi luoja! Syntyykö se nyt?" Alex tuijotti mua järkyttyneenä.
"Vittu se syntyy meidän olkkariin jo ei nyt mennä!" Mä karjaisin sille kun näytti että se menisi shokkiin tai jotain vastaavaa.
"Musta tulee isä?" Se varmisti multa ääni täristen. Voi vittu mikä sitä taas vaivasi?
"Joo joo, mutta nyt pitää mennä! Aleeeex..." Mä vinguin mahdollisimman säälittävästi, mikä sitten saikin Alexin havahtumaan. Seuraava mitä mä tajusin oli se että ambulanssimiehet kanto mut autoon ja että sitten lähdettiin. Alex oli mun vierellä koko ajan. Sitten mulla pimeni.

Alex Pov.

"Mä olen ylpeä susta Andre." Mä kuiskasin sille hiljaa, varoen herättämästä nyyttiä sen kainalossa. Mä silittelin hiljaa Andren hiuksia onnellisena siitä että mulla oli nyt terve tytär ja puoliso. Mä olin säikähtäny todella paljon nähdessäni Andren kotona nojaamassa hoitopöytää ja sen lammikon lattia, just sen jalkojen juuressa.
"Niin mäkin susta rakas." Se hymyili mulle väsyneesti. Kai kipulääkkeet alko olla vaikutus alueensa loppupuolella, koska se irvisti vienosti heti perään.
"Ja mä tiedän jonkun joka saa olla ylpeä vanhemmistaan." Mä virnistin sille lohdutukseks. Ja kummarruin suukottamaan vauvaa.
"Alex, tyttö on vasta kolme tuntia vanha.." Andre huomautti mulle hymyillen. Mä iskin sille vastaukseks silmää.
"So? Mä rakastan sitä silti. Kuten rakastan suakin." Kuiskasin, ja päätin samalla että mähän en ihan hevillä tästä häipyis. En oman perheeni luota.
"Ja mä sua." Andre katsoi mua vakavana silmiin ja hymyili sitten. Tällä hetkellä me molemmat oltiin pakahdutavan onnellisia. Ja meidän tytär, jolla koko elämä vasta oli edessä, niin järkyttävän pieni ja sulonen että mun oli lähes mahdotonta uskoa sitä oikeeksi. Ja mä näin että Andrella oli samalla tavalla.


Feedback: Jookos? Jättäkää kommenttia. Niistä minä tykkään^^

Äwwäwwääh!!! Ihanaihanaihana!
Miten sä osaat?!
Andre on tässä niin ihana! Ja ei Alexissakaan mitään valittamista ole.
Tämä on ihana. Jatka samaan malliin.
Nyt mun tarttee mennä lukemaan noi sun muutkin tekstit.
Tämän sä osaat. Anna mennä.
Mä ainakin luen.

Ei hele...
Eihän noin voi oikeesti käydä?
Ei sillä että minulla olisi intiimiäsuhdetta toiseen kaksilahkeiseen...
Mutta siis...

Ja muuten, normaalia Varjolaatua.
Sä et muru osaa kirjottaa huonoa.
Sun perfektionistisuutesi ei anna sulle periks julkasta semmosta.
Mikä tavallaan on hyvä.
Teksti toimii ja kuvailu on normaalin mielikuvitusta kiihottavaa^^
Jatka samaan malliin!

Admin

Osa 2. Linman-Ivars arkea. (osa 1/2.)
Kolme vuotta on kulunut...

Andre PoV.

"Alex, ei villitse!" Mä kiljaisin sille keittiön ovelta. Ne juoksenteli Auroran kanssa ympyrää olohuoneessa. Tai siis Alex ajoi tyttöä takaa leikkien isoa pahaa sutta.
"En juurikaan." Se hymyili mulle kesken temmellyksen. Niillä oli kai jonkinasteinen sota menossa. Ja sohvatyynyt lenteli.
"Jaa, et vai?" Mä kysyin sarkastisesti kun Aurora kirkui riemusta Alexin alkaessa kontata ja murista kuin iso, ruma ja äänekäs koira.
"En. Isä-tytär-laatuaikaa." Alex huudahti samalla kun nappasi tytön käsivarsilleen ja nosti korkealle ilmaan. Aurora nauroi katketakseen, se selvästi nautti tilanteesta.
"Ja mä melkein uskon." Mä hymyilin niille. Jos niillä oli kivaa, niin oli mullakin. Me oltiin oltu median silmätikkuina viimeset kolme vuotta. Siitä asti kun raskaus oli alkanu näkyä. Ja moni olikin ennustanu meille kriisiä heti kun lapsi syntyy. Sitä kriisiä ei vielä ollu tullu. Eikä tulisikaan. Me oltiin puhuttu paljon ja käyty mahdollisia tilanteita läpi.
"Tietty. Mä en osais valehdella sulle." Alex pyörähti suukottamaan mua suulle ja lösähti sitten sohvalle istumaan. Meidän paras parisuhdeneuvo ja ohjenuora oli se, että vihaisina ei menty nukkumaan. Ja tähän asti se oli toiminu.
"Ishkä kato!" Aurora hihkaisi Alexille ja säntäsi näyttämään jotain tälle.
"Heei, hieno nalle!" Alex virnisti ja nosti molemmat - tytön ja nallen - syliinsä. Mä kiersin istumaan niiden toiselle puolelle.
"Henkka-setä toi sen viimeks, muistatko?" Mä kysyi Auroralta, mä en vieläkään ollu tottunu siihen miten paljon mä rakastin tota pientä olentoa Alexin sylissä.
"Henkka-shetä!" Tyttö hymyili mulle leveästi. Henkka oli sen lempikummi ja -lapsenvahti. Ilman Henkkaa me ei koskaa oltais päästy kahdestaan tuulettumaan.
"Jep, Henkka-shetä.." Alex hymyili vinosti ja pörrötti Auroran kiharoita. Mun ilokseni tyttö oli periny isänsä vaaleuden. Ja Alexin suurin riemu oli se, että tytöllä oli mun silmät. Se oli tarkastanu asian jo laitoksella. Ja hehkutti edelleen kaikille tutuille niiden kauneutta.
"Alex, ei Aurora osaa vielä sanoo 'Ss'.." Mä huomautin lempeästi ja kumarruin suukottamaan ensin Auroraa ja sitten Alexia itseään poskelle.
"Joo, mä olen huomannu." Alex hymyili ja käänsi päätään niin että suukko osuikin sitä suulle. Ei sillä että mulla ois ollu jotain sitä vastaan.
"Vittuiletko sä?" Mä varmistin siltä härnäten. Siitä kun ei koskaan tienny. Se osasi olla kiero ja rasittava väsymykseen asti.
"En." Se hymyili mulle lämpimästi. Alex oli selvästi pehmentynyt näiden vuosien mittaan. Siitä oli tullu lempeä perheenpää. Vaikka mä en myöntänytkään että sillä ois jonkin asteen päätösvalta meidän taloudessa. Päätöksen tehtiin yhdessä.
"Varma kanssa?" Mä nipistin sitä korvan takaa niin että se inahti. Sitten se vaan tyyty virnistämään vinosti mulle ja käänsi huomionsa Auroraan joka oli seurannut meidän touhuja kiinnostuneena nallea sylissään heijaten.
"Jep. Kuka on isin tyttö, kuka?" Alex kyseli kutittaen tyttöä olan takaa. Aurora kiljui ja kiemurteli nauraen sen sylissä.
"Minä! Aurora on!" Tyttö ilmoitti sitten topakasti ja siirtyi istumaan mun syliini. Turvaan isänsä kutitusvimmaa.
"Nääthänsä, me eletään hyvässä yhteisymmärryksessä." Alex sanoi mulle muka-vakavana. Mä tyydyin tuhahtamaan sille kaiken kertovasti.
"Mami! Kato mä lennän!" Aurora kikatti kun mä nostin sen ilmaan suorille käsivarsille. Mä oli mami ja onnellinen siitä.
"On siinä mulla perhe.." Alex huokasi ja nappasi sitten Auroran nalle ja alkoi lennättää sitä tytön rinnalla.
"Jota sä rakastat koko sydämmestäsi." Mä hymyilin. Eikä sillä ollut mitään lisättävää.

Alex PoV.

"Andre.. Herää.." Mä hyräilin sen korvaan hiljaa. Se vihasi heräämistä, joten mä yritin tehdä siitä mahdollisimman lempeän. Jos Aurora ei ois tuhissu sen vieressä mä olisin todennäköisesti toteuttanu jonkin tuhmemman herätyskäytännön. Mutta mä onneksi tunsin vastuuni vanhempana.
"Yhmnh.. Ei... Aamu..." Se protestoi unensekaisesti ja käänsi päätään niin että se kasvot hautautui sohvatyynyihin.
"Andre herää. On ilta ja nukkumaanmenoaika." Mä ravistin sitä kevyesti olkapäästä ja herättelin samalla Auroraa. Joka onneksi reagoikin helpommin kuin maminsa.
"Hmhmm.. Eli ei tartte nousta?" Kuului toiveikas mutina sohvan pohjalta. Andren hiuksetkin oli ihan pörrössä. Joten mä pörrötin niitä lisää.
"Te nukutte sohvalla." Mä huomautin lempeästi ja poimin Auroran syliini. Ainakin tyttö voisi nukkua omassa huoneessaan ja sängyssään.
"Ööh.." Andre kommentoi älykkäästi ja suvaisti viimein kääntyä selälleen. Se jopa pinnisteli silmänsä auki. Huomattavaa aktiivisuutta siltä.
"Joten, jos sä raahaisit ittes meidän makkariin ja nukkumaan, niin mä pistän prinsessan nukkumaan." Mä lupasin sille. Se oli ilmeisesti väsyny kevätsiivouksesta enemmän kuin mä. Ja Aurora oli vaan pyrähdelly meidän jaloissa koko päivän, mutta pitää muistaa että pikkulapset väsyy helpommin kuin aikuiset.
"Mjooh.. Ihan hetki." Se hymyili unisesti ja kaivautui syvemmälle sohvatyynyihin. Mä tuhahdin sille pilkalliseti ja se vastasi näyttämällä mulle keskaria.
"Hetki ja sä olet umpiunessa." Mä totesin ja tönäisin sitä kevyesti kylkeen polvellani. Se inahti hiljaa mutta selvästikkään siihen ei sattunu.
"Empäs!" Se protestoikin liki heti närkästyneen äänensävyn saattelemana. Se olisi varmaan heittäny mua tyynyllä jos tyttö ei ois ollu mulla sylissä. Mun onneni että oli.
"Kulta, mä olen asunu sun kanssa kolme vuotta. Mä tiedän kyllä." Mä huokaisin sille ja tuudittelin samalla tyttöä sylissäni. Mua kieltämättä hymyilytti tää tilanne.
"Hööh! Ilonpilaaja." Andre virnisti mulle ja kömpi viimein istuvaan asentoon, isojen haukotusten kera.
"Täh?" Mä kysyin ymmälläni, mitä mä nyt olin pilannu? Andre oli välillä tosi epäselvä.
"Ei mitään. Ja joo joo, menen." Se hymyili ja kohottautui viimein ihan pystyasentoon.
"Kiltti tyttö." Mä hymyilin sylissäni kitisevälle Auroralle. Tyttö oli täysin valmis untenmaille. Ei iltasatuja tänä iltana. Mä pääsinsin siis suhteellisen helpolla.
"Alex!" Andre protestoi äänekkäästi. Se ei pitäny siitä että mä kutsuin sitä tytöksi. Niinpä mä tytöttelin sitä aina kun vaan muistin.
"Puhuin Auroralle." Huomautin vinosti ja iskin Andrelle silmää.
"Ai, okei." Se totesi ja muuttui hieman punertavaksi poskiltaan. Mun mielestä on kivaa saada se punastelemaan.
"Punastut." Mä koin pakolliseksi ilmoittaa sille. Ja mä olen aika hyvä saamaan sen tomaatin väriseks, vaikka itse sanonkin.
"Ehkä vähän. Paha mennä kieltämäänkään." Se haukotteli mulle vastaukseks. Nykyään se ei aina jaksanu väittää mulle vastaankaan.
"Aivan. Ja aina kun mä mainitsen sanan tyttö, niin välttämättä en puhu susta, vaikka usein niin teenkin." Mä hymyilin ja lähdin kohti lastenhuonetta.
"Välillä olet rasittava." Andre mutisi mun takanani niin että mä varmasti kuulin.
"Tiedän." Iskin sille silmää olkani yli ja jatkoi astuin sisään Auroran valtakuntaa.
"Ja pakko saada viimeinen sana?" Se kysyi vielä vaikka ei voinutkaan nähdä mua.
"Arvaa.." Nojasin pääni ulos oviaukosta ja virnistin pirullisesti. Andre tuhahti ja hoiperteli meidän makkariin ja mä siirryin vaihtamaan Auroralle pyjaman ja peittelemään sen sänkyyn ja etsimään kaikki sen unilelut jotka se aina yön mittaan potki lattialle. Saatuani koko armeijan sen viereen mä annoin Auroralle suukon otalle ja siirryin meidän makkariin. Andre tuhisi puoliunessa omalla puolellaan ja sen että mä pääsin vaakatasoon sen viereen, se kaivautui aivan mun kylkeeni kiinni. Ja oli unessa ennen kun mä kerkesin kunnolla huomatakkaan.

Andre PoV.

"Kotona!" Mä huikkasin tullessani ovesta sisään ja laskiessani ruokakassin käsistäni. Olis just ollu useamman tunnin asioilla ruuhkaisessa vaasan keskustassa ja oli kieltämättä mukava tulla kotiin. Varsinkin kun äsken oli alkanu sataa.
"Heih, mitenkäs sä nyt jo tulit?" Alex tervehti mua sohvan nurkasta mihin se oli linnoittautunu kaakaomukillisen kanssa seuraamaan Auroran leikkejä lattialla.
"Moi mami! Me tehtii pullaa!" Aurora informoi mua kun olin saanu vietyä ostokset keittiöön ja istunu Alexin viereen sohvalle.
"Ei ollukkaan ruuhkaa, joten pääsin nopeemmin. Heissan, tuliko hyvät pullat?" Vastasin rakkaalle puolisolleni, joka ei koskaan näemmä kasvaisi aikuiseksi ja tervehdin sitten Auroraa. Vai leiponeet, no ainakaan keittiö ei ollu kun pommin jäljiltä.
"Joo, mut ishkä söi kaikki rusinat ennen paishtoo." Tyttö kanteli samantien ja katseli mun reaktiotani kirkkain silmin. Siitä oli äärimmäisen hauskaa katsoa miten me välillä kolutettiin toisiamme jotain mitä oli tehty, tai Alexin tapauksessa useemmin että ei tehty.
"Alex?" Mä kysyi hymyillen blondilta kumppaniltani joka oli haudannut nenänsä kaakaomukiin ja yritti näyttää siltä ettei ole paikalla.
"Kävi pieni moka. Laitettiin nompparelleja." Se mutisi nolon näköisenä ja hymyili sitten mulle mahdollisimman valloittavasti.
"Mut on nekin ihan hyviä. Ishkä on parash ishä." Aurora pelasti isänsä noloudelta ja sai palkinnoksi säteilevän hymyn Alexilta jonka päivä oli ilmeisesti juuri pelastettu.
"Entäs mami sitten?" Mä mutristin suutani ja esitin hylättyä koiranpentua ja seurauksena Aurora lennähti mun syliini ja mä tömähdin selälleni sohvalle.
"Mami on aina parash." Tyttö hymyili mulle istuessaan mun rinnan päällä ja hymyili mahdollisimman leveästi. Mun tyttö henkeen ja vereen.
"Korppikeilausta! Mä haluan mukaan!" Alex ilmoitti Auroran selän takaa ja taklasi pehmeästi meidät molemmat.
"Alex uskallakkin!" Mä hätinä ehdin kiljaista kun se jo oli liiskannut mun alimmaiseksi.
"Tietty." Se hymyili ja alkoi kutittaa mua kyljistä minkä pystyi. Ja kitaristi kun on, niin se on jo paljon.

(osa 2/2.)
Alex PoV.

"Mikä leffa?" Kysyin tullessani olohuoneeseen ja nähdessäni Andren ja Auroran varustautuneena leffailtaan. Sohvapöydällä ainakin oli jos jonkinlaista syötävää ja naposteltavaa. Varsinkin molempien suosikkeja popkorneja oli runsaasti.
"Tuhkimo kaks.. Arvaa kuka valitsi." Andre virnisti samalla kun kaato kokista vielä kolmenteen lasiin.
"Sinä?" Mä virnistin sille tarkoitukselliseta. Se oli taas nykyään niin koti-ihmisiä ja ruuanlaittomaanikkoja että mä tunsin saaneeni maailman parhaan vaimon.
"Eeeipäsh, ku minä!" Aurora nauro mulle ja kiipes sohvalle mun syliin. Sen mielestä se oli paras paikka telkkarin kattomiseen.
"Ihan itekö valitsit?" Kysyin mukahämmestellen tytöltä. Musta oli niin mukava ärsyttää molempia elämäni naisia. Andre tosin tappais mut tosta nimityksestä, mutta mitä ei tiedä, se ei voi satuttaa.
"Joo!" Tyttö hymyili mulle ja haki parempaa asentoa mun sylissä, kun mä nappasin sitä vyötäsiltä ja nostin korkealle pääni yläpuolelle.
"Isin iso tyttö." Mä hymyilin sille. Mä olin vasta menneellä viikolla opettanu Auroran ajamaan pyörällä. Naapureita oli meidän touhu naurattu äärimmäisen paljon. Ja oltiinhan me päästy iltasanomien kanteen ja seiskaankin. Välillä ois mukavaa olla vaan ihan tavallinen perhe. Ilman että joku tuntematon on aina kuvaamassa ja sitten myymässä kuvia eteenpäin. Lehtiin sun muihin.
"Pääshtä irti, muuten mami shyö kaikki popparit." Aurora kuitenkin kimitti mun otteessani ja mun oli laskettava se takas sohvalle. Maminsa äänijänteet se ainakin oli periny.
"Mitäs mun isompi tyttö?" Mä kysyin Andrelta hymyillen ja kiedoin käteni sen olkapäiden ympäri. Se nojasi päänsä mun olkaani ja hymyili huvittuneesti.
"Mitäs tässä, vietän laatuaikaa." Se vastasi hetken mietittyään. Andre vaikutti onnelliselta. Tai ainakin sen silmät oli taas utuiset niinkuin sillon joskus.
"Ilman mua vai mun kanssa?" Mä kysyin siltä silitellen samalla sen hiuksia. Ne oli saanu kasvaa rauhassa ja oli nyt liki Andren pakaroihin asti. Mä viihdyin silti ite lyhyemmässä mallissa. Mä olisin pitkän tukan kanssa aina solmussa jossain. Ja en mä siitä jaksais huoltakaan pitään niinku Andre. Se ja Jeppe kasvatti hiuksiaan kilpaa, mutta Andre johti tällä hetkellä yli kymmenellä sentillä.
"Sähän olet siinä vieressä joten sun kanssa." Se virnisti huvittuneesti ja kaivautui lähemmäs mua. Aurora harrasti meidän edessä järjestelmällistä popkornin tuhoamista.
"Hiljaa! She alkaa nyt." Tyttö kääntyi komentamaan meitä. Me ei ilmeiseti kunnioitettu tarpeeksi tälläistä elokuvaspektaakkelia kuin Tuhkimo kaks..
"Hups, sori prinsessa. Äitis taas vähän innostu.." Mä hymyilin tytölle ja likistin Andren lähemmäs itseäni.
"Jaa mä vai?!" Se protestoi äänekkäästi ja nappasi sohvalta tyynyn jonka kanssa kävi sitten mun kimppuuni.
"Hyvä mami!" Aurora kiljui kuin paraskin cheerleader. Andre pisti parastaan ja pöllytti mua oikein olantakaa sen tyynynsä kanssa.
"Andre pistä se tyyny pois!" Mä kiljuin sille rukoille armoa parhaani mukaan. Vähitellen se hellittikin niin että mä saatoin taas hengittää.
"Ole kunnolla siinä." Se murahti mulle yrittäen näyttää vihaiselta. Lopulta sen pokka kyllä petti mutta se olikin vaan oma ihana oma itsensä just tommosena tuuliviirinä.
"Kun te olette lähellä, on pakko olla..." Mä hymyilin sille ja kottauduin istumaan. Andre tuhahti ja kaivautui takas mun kainalooni ja Aurora kiipes istumaan mun syliin ja nauttimaan leffasta joka oli kerenny alkaa meidän huomaamatta. Kieltämättä tässä oli hyvällä olla. Lähellä mulle kahta kaikkein tärkeintä. Joten ehkä tää elokuvakin menettelis. Mä tosin saattaisin nähdä viikon kaks painajaisia tanssivista hiiristä.

Andre PoV.

"Aaaleex..?" Mä kitisin puoliääneen kun se kieltäytyi kiinnittimästä muhun mitään huomiota.
"Ymh?" Oli sen kaiken kattava vastaus. Ja sen merkitys ei valjennu mulle joten mä jatkoi rakkaani häiritsemistä.
"Alex? Kuunteletko sä?" Mä siirryin istumaan sen polvien päälle. Me lojuttiin meidän sängyllä. Aurora oli mun vanhemmilla joten meillä ei ollu vaaraa keskeytyksestä.
"Hmjoooh.." Se mutisi. Mä näin edelleenkin siitä vaan kulmakarvat ja sen vallattamoman pehkon sen kirjan takaa johon se oli uppoutunu.
"Et kuuntele." Mä sanoin ja siirryin lähemmäs sitä. Nyt mä istuin sen reisien päällä ja sen kirja kosketti mun rintakehää.
"Kuutelen kuuntelen.. Mitä nyt?" Se huokaisi ja laski opuksen käsistään. Mä pistin käteni puuskaan ja käännyin ympäri.
"Ei sua kuitenkaan kiinnosta." Mä tiuskaisin vaikka en oikeesti ollutkaan vihanen. Nyt mä istuin selin siihen sen reisillä.
"Kyllä kiinnostaa. Mitä nyt?" Se huokasi ja veti mut pitkälleen syliinsä. Niin että mun pääni nojasi vasten sen rintakehää.
"Eiii mitään erikoista.." Mä yritin vältellä sen kysymystä. Mulla ei ollu hajuakaan miten mä sille asiani kertoisin.
"Sun hymy kertoo vähän muuta." Se virnisti ja kiepsahti niin että mä tipahdin sen viereen patjalle ja me maattiin siinä vierekkäin.
"Arvaa." Mä hymyilin sille ujosti ja vedin hiljaa sen käden vatsalleni. Se hämmästyi mutta sitten sen silmiin sytty ymmärrys.
"Mit..? Andre, oletko sä..?" Se takelteli hiljaa silitellen samalla mun vatsaani varovasti. Sen silmät oli kuin lautaset, ja niistä näki että se oli liikuttunu.
"Jep. Mitäs sanot?" Mä hymyilin sille ujosti ja painauduin lähemmäs sitä.
"..." Se auko suutaan ku kala kuivalla maalla. Sitten se yks kaks virnisti ja kiepahti mun päälleni halaamaan mua.
"Auh, joo tosi kiva Alex, niin mäkin sua. Mutta nouse pois mun päältä!" Mä kiljaisin. Nauratti, hyvinhän se sen otti. Mutta se ei muuttanu tosiasiaa että se oli painava.
"Meille tulee toinen vauva?" Se virnist nousten vuorostaa istumaan mun polvieni päälle ja tarkastellen mun mahaani mielenkiinnolla.
"Joo, noin seittämän kuukautta vielä." Mä hymyilin sille, ja kurottauduin sipaisemaan sen poskea sormenpäilläni.
"Wow.. Uskomatonta.." Se hymyili hivenen pöllämystyneenä ja laskeutui sitten pitkälleen mun viereen.
"Aurorasta tulee isosisko." Mä hymyilin ajatukselle. Se oli jouluna toivonu pikkusiskoa tai -veljeä. Nyt sen toive toteutui.
"Pitääks mun nyt rueta vastuulliseks vanhemmaks?" Alex tarkisti multa seuraavaksi huolissaan. Jolloin mä repesin totaalisesti.
"Hah! Sä et siihen pysty vaikka yrittäisit.." Mä kihersin sille nauruni lomasta. Alex, vastuullinen? Ei sitten ikinä.
"Totta. Mutta mä olen sitä onnellisempi mitä vastuuttomampi." Se virnisti mulle ja veti mut samalla kainaloonsa. Mä en voi sanoo muuta kun että mulla on ihana aviomies.
"Ja sellasena just paras." Mä vastasin ja käperryin sen kylkeen. Mä olin ilmeiseti asettunu aloilleni ja perustanu perheen. Sillä vaikka sturmis keikkaili edelleen aina välillä. Oli meillä kaikilla selvästi muukin elämä. Ja ennen kaikkea mä oli lapsistani huolehtiva mami ja vasta sitten Sturm und Drangin laulaja-kitaristi. Mulla oli perhe ja se meni kaiken muun edelle. Ja mä hyväksyin sen täysin.

----------------
Feedback: Toivon sitä edelleen Joten jättäkää sitä, minä tahdon tietää mitä te pidätte tästä ficistä (ja kannattaako sitä vielä jatkaa..).

Whii!
Se jatkui!
Tämä on hyvä, erittäin hyvä.
Minä pitän ja pyydän jatkoa.
Aurora on ihana. Tuollaisen tyttären kun itsekkin aikanaan saisi.
Ehkä. Ja se että Alex on isä ei tietenkään huononna asiaa
Kiitä.

---

Ja sitä jatkoa? Pyydän kauniisti..

Miten minä en tätä ole aiemmin lukenut?
Aivan ihanaa tekstiä.
Ja nyt vasta tajusin että olet sama joka pyörii FinFanFunissa nimimerkillä mustanallekarkki.
Olenpa minä välillä tyhmä. *nauraa*
Mutta mutta! Tämä teksti on aivan ihana.
Ja ainakin minä odotan kolmatta lukua mielenkiinnolla.
Siis tuleehan semmoinen?
Minä kiitän. Pojat ovat todentuntuisia ja Aurora aivan ihana.
Ja se tulevan vauvankin nimi ja sukupuoli kyllä kiinnostaa:

A/N: Hieman kesti, nojaa, ei sentään ikuisesti.
Olkaatten hyvät ja nauttikaa.
Dondre ja Lurtsi voi jättää sitten lukematta. Piste.

Osa 3. Aamupahoinvointia ja paahtoleipiä ãla Andre

Alex PoV.

"Andre? Ootko kunnossa?" Mä kysyin hiljaa Andrelta joka oksenti vuolaasti vessanpyttyyn. Lääkäri oli sanonu että aamupahoinvointi kestäis vaan raskauden ekan kolmanneksen, mutta Andre kyllä kärsi siitä edelleen. Mutta niin se oli kyllä ollu Aurorankin aikana.
"..." Se tyyty näyttämään mulle peukaloa alaspäin. Tais olla aika huono aamu vaihteeks. Ei keskaria sentään näyttäny. Mä tutkiskelin aikana kuluks seinän kaakeleita, kun odottelin että Andren olotila vähän helpottaa. Mä en valitettavasti voinu tehä kovin paljon sen eteen.
"Helpottaako yhtään?" Mä kumarruin kysymään siltä samalla kun silittelin sen selkää rauhoittavasti. Andre oli neljännellä kuukaudella raskaana, joten ainakaan vielä vauvamaha ei hirveesti näkyny. Puseron alta tuskin lainkaan. Media ei ollu sentään vielä tajunnu, että me taas lisäännyttäisiin.
"Alex..." Se havahdutti mut mutisemalla kipakasti pönttöön. Mä arvasin kyllä mitä se seuraavaks sanois.
"En mee pois. Sun jalat tuskin kantaa." Mä keskeytin sen jo ennen kun se ehti suunsa avata.
"Pärjään kyllä." Se ärähti mulle. Ei se oikeesti ollu kiukkunen, sitä vaan riso suunnattomasti ettei sen kroppa ollu samassa kunnossa kun muullon.
"Hah." Mä totesin lakonisesti.
"Oikeesti." Se yritti vakuutta mua koiranpentu-ilmeellä. Mikä ei menny läpi.
"Tuleeks vielä? Vai oliko kaikki jo siinä?" Mä varmistin siltä, samalla kun kumarruin sen viereen että saisin sen helpommin syliini. Andrelle ei todellakaan ollu kertyny mitään raskauskiloja. Se oli pikemminkin menettäny painoaan. Eikä se koskaan ollu ollu mikään pullukka.
"Ei tuu enää. Miks?" Se katto mua pää vinossa ja pyöritteli hiustuppoa sormissaan. Mä kurottauduin vetämään vessan ja autoin sen sitten jaloilleen.
"Koska sitten sä voit huuhtoa suus ja mä voin kantaa sut makkariin." Mä hymyilin sille rauhottavasti. Hitto vie, toinen oli just toipumassa joka aamuisesta pahoin voinnin hyökyaallostaan, niin en kai mä mitään sellasia suunnitellu. Ainakaan en koskaan tunnustais.
"Miks makkariin?" Andre rypisti kulmiaa ja kumartui samalla pesemään hampaansa.
"Sä voisit nukkua vielä tunnin tai kaks." Mä sanoin sen selälle, nojaten samalla rennosti ovenkarmiin. Mä näin itteni Andren yli peilistä, ja ilman itserakkautta piti myöntää etten näyttäny hullummalta. Aavituksen ruskettunu ja kitaran kanssa hyväks treenattu yläkroppa, vino hymyntapanen ja pörrönen vaalee pää. Mä ymmärsin kyllä jos naapuruston nuoret äidit kuolas mun perääni. Andren onneks mä rakastin sitä koko sydämmestäni, enkä millonkaan ajatellu sen vaihtamista rinnat omistavaan luontokappaleeseen.
"Mut Aurora..." Andre mokelsi hammasharja suussa. Se vilkas mua epäröiden peilin kautta ja mä tyydyin virnistämään sille rauhottavasti.
"A-aa! Ei sano mitään. Mä huolehdin siitä kyllä." Mä heristin sille kuitenkin samalla sormeani.
"Mut aamupala." Se vielä yritti. Andren mielestä mä ja keittiö ollaan yhdessä katastrofaalinen kombinaatio. Ja ketut ollaan. Mä osaan tehdä voileivän siinä missä Andrekin.
"Mä osaan kyllä laittaa, ei sun tartte kaikesta huolehtia." Mä virnistin sille, okei, ehkä aavistuksen tuhmasti. Mutta mitä väliä? Eihän Aurora ollu näkemässä. Ja mitä ei nää tai tiedä, se ei voi satuttaa.
"Okei." Se myönty tuijotettuaan mua hetken epäilevästi. Se ei selvästikkään uskonu mun kulinaristisiin kykyihini pätkääkään.
"Keskityt nyt vaan omaan napaas, jooko?" Mä sanoin sille sille väsyneesti huokaisten samalla kun poimin sen syliini ja lähdin toimittamaan sitä makkariin.
"Tai siihen mitä on navan takana?" Se ehdotti hymyillen ja kieto kädet mun kaulan ympärille ettei vaan sattuis putoamaan. Ihan niinku mä sen aikoisin pudottaa.
"Joo.. Sen tärkeempää tekemistä sulla ei nyt just ole." Mä suukotin sitä otsalle ja pudotin sen sitten sängylle. Andre yritti paiskata mua tyynyllä, mutta sen tähtäys oli noin kolme metriä huti. Mä heitin sille iloisesti lentosuukon ja lähdin herättämään Auroraa. Oli se ainakin helpommin käsiteltävissä kuin maminsa.

Andre PoV.

"Alex mä haluan kotiin..." Mä kitisin sille turhautuneena. Jalkoja pakotti ja selkä oli kun tulessa. Mä tunsin oloni todella surkeaksi. Eikä kiristävä puku tuntunu ollenkaan mukavalta. Mä todellakin kärsin. Ja tein sen myös selväksi.
"Häh? Vastahan me tultiin?" Alex vilkaisi mua kummastuneena. Sillä oli tervetuliais maljakin vielä kädessään, vaikka se olikin tyhjentänyt sen jo aikaa sitten.
"Joo, mut silti." Mä marisin. Jos mulla oli huono olo, niin Alexin oli melkeimpä pakko huomata se. Ei ollu reilua että mä sain kärsiä ja sillä ei ollu mitään haittoja.
"Jeppe ei hirveesti tykkää jos me nyt mennään." Se huomautti mulle, kurtistaen samalla kulmiaa kehottavasti että mä pysyisin hiljaa.
"Mä en jaksa, väsyttää ihan hitosti." Mä jätin tottelematta. Vaikka olikin ihan nätti ja rauhallinen syyspäivä, niin se ei paljon mua sillä hetkellä jaksanu kiinnostaa. Kuten ei myöskään Jepen tunteet. Anteeksihan voi aina pyytää.
"Jaksasitsä vielä puol tuntia? Silleen että virallinen osuus on ohi?" Ale huokaisi turhautuneena, vilkaisten samalla kelloaan. Ehkä mä olin rasittava, olin kuitenkin kitissy ja valittanut taukoamatta aamusta asti. Ehkä tahallaan, ehkä en.
"Hööh!" Protestoin kuitenkin vaimeasti, mutta riittävänän kovaa että Alex kuuli. Ristin samalla kädet rinnalleni ja mulkoilin Alexia syyttävästi. Tällä tyylillä mä yleensäkkin sain siltä tahtoni läpi, oli kysessä sitten mikä vaan.
"Andre hei.. Jeppe menee naimisiin vaan kerran." Se kuitenkin vain huokaisi ja kietoi kätensä lohduttavasti mun ympärilleni. Halaaminen oli nykyään hankalaa, kiitos mun valasmaisen ulkomuotoni, jonka kuus raskauskuukautta olivat ystävällisesti menneet aiheuttamaan.
"Toivottavasti.." Mä jupisin Alexin olkaa vasten. Mua ei todellakaan kiinnostanu nyt mitkään häät. Saati hautajaiset, jos niikseen tulee. Ja mä aloin olla suhteellisen valmis murhaan jotta pääsisin kotiin.
"Tuottaa huonoo onnee olla noin negatiivinen häissä." Alex virnisti ja rutisti mua pikaisesti. Sen silmiin vilkaistuani mä näin niissä huvittuneisuutta ja lämpöä. Samoin kuin haikeutta. Kai se muisteli meidän häitä. Mä olin muuten ollu samanlainen pallokala silloinkin.
"Pah." Mun oli pakko hymähtää sille. Vaikka kieltämättä mua piristi muisto meidän hääseremoniasta.
"Sitä paitsi, kato miten nätti Aurora on morsiusneitona?" Alex supatti mun korvaani. Vaistomaisesti mä vilkaisin Jepen morsiammen, Eveliinan perässä hypähtelevää jälkikasvuani; jolle pienoisen mami-tytär-riidan jälkeen olin saanu mekon päälle. Aurora arvostaa vaalenpunaista värinä aivan yhtä paljon kuin minäkin. Eli siis erittäin vähän. Eveliina kuitenkin oli valinnu morsiusnoid..-neidoilleen vaaleanpunaiset tyllimekot, punaisilla nauhoilla ja ruusukkeilla.
"No kai se on, kerta se on meidän." Mä virnistin Alexille omahyväisesti. Aurora oli periny Alexin vaaleuden ja sillä oli nytkin yli puolen selän ulottuvat vaaleat luonnonkiharat, joita mä en ihan hevillä antanu leikata.
"Hivenen itserakasta?" Mun rakas puolisoni nipisti mua takapuolesta ja soi mulle kaikkea muuta kuin siveellisen hymyn.
"En minä ikinä." Mä kuitenkin protestoin silmät suurina. Harmi vaan, mun viattomuuteni ei ollu menny enää aikoihin läpi kun Alexista oli kyse. Se tunsi mut vähän liian hyvin. Syvemmin kuin yksikään toinen, se itse kuvaili hivenen pervosti.
"Etkö?" Se virnisti mulle huvittuneesti, ja käänsi sitten katseensa takaisin morsiuspariin päin. Hymy sen kasvoille ei hyytyny tippaakaan. Ja yks asia mitä mä rakastan Alexissa äärimmäisen paljon, on sen hymy. Ei se puolipervo virne mitä se yleensä tarjoilee, vaan tämä paljon hellempi ja lämpimämpi versio, minkä Aurora aikoinaan ensimmäisen kerran houkutteli isänsä kasvoille.
"En. Koskaan." Mä vastasin sille hiljaa. Ja käperryin sen kainaloon. Onneks me seisottiin suhteellisen takana, niin meihin ei ihan hirvittävästi kiinnitetty huomiota. Tänään se kuulu kokonaan Jepelle ja se tuoreelle vaimolle. Mä toivoin sydämestäni niille kaikkea hyvää.
"Hymyilet." Alex totesi samassa, katkaisten lahjakkaasti mun ajatukset. Sen käsi oli mun ympärillä ja se silitteli samalla kevyesti mun kylkeä ja vatsan sivua. Mä en ymmärtäny miten sitä ei haitannu lainkaan että mä olin muuttunu pallokalaks.
"Sun seurassa melkein aina." Mä hymyilin leveästi vasten sen olkaa. Mä aloin just tajuta että se viihty mun kanssa siks, että se rakasti mua ihan oikeesti. Mä olin välillä vieläkin hivenen epävarma siitä rakastiko se mua oikeesti vai oliko se mun kanssa vaan velvollisuudesta.
"Jaksatko jo paremmin?" Se kysyi hiljaa. Häävalssi oli alkanu soida meidän jutellessa ja mä katselin liikuttuneena kuinka Jeppe pyöritti tuoretta rouva Walroosia pitkin lattiaa. Tai ehkä vieläkin sulosempi oli se toinen tilanne syrjemmällä. Meidän heittiö rumpali näet tanssitti Auroraa parhaansa mukaan. Me kaikki oltiin pariuduttu ja vaan Calle oli enää yksin. Mä en ymmärtäny mitä se kranttuili. Vaihtokin aina puheenaihetta kun yritettiin ottaa asia puheeksi. Mutta nyt se ei kyllä vois väittää enää että siitä tulis surkea isä. Se oli just todistanu ymmärtävänsä lapsia ja viihtyvänsä niiden kanssa.
"Jep. Miksikäs en?" Mä mutisin hajamielisesti Alexille seuraillen samalla Callen ja Auroran valssia. Suostuiskohan Calle uuden vauvan kummiks? Jeppe ja Henkka oli Auroran kummeja.
"Hiton hormonit. Susta ei ikinä tiedä millä tuulella sä olet seuraavaks." Alex parahti vaimeasti. Se ei selvästikkään tajunnu mua lainkaan. No jaa, enhän mäkään tajua sitä läheskään kaikessa.
"Eihän musta koskaan tiedä." Mä virnistinkin sille ja pöllin sitten siltä kameran tallentaakseni tanssilattian tapahtumat.
"Joo, mutta nyt se on potenssiin kymmenen." Se murmutti mun takanani puoliääneen, mutta mä kuulin sen äänestä että sitä nauratti.
"Ei se sua niin paljon haittaa.." Totesinkin, zoomaillessani kameralla Jepen kasvoja. Tuore aviomies ei todellakaan vienyt tässä valssissa, vaan Eveliina vei ja Jeppe vikisi. Ja mä muistaisin kyllä kuittailla asiasta Jepelle. Kiippari oli viimein voittanu mut hiusten pituudessa. Sen letti yletti melkein pakaroihin, mä taas oli joutunu leikkuuttamaan oma jonnekkin lapaluiden tienoille, Auroran pöydälle unohtunu tikkari oli liimautunu niihin ja eihän sitä nyt mitenkään muuten sitten saanu pois. Aöexille en kyllä ikinä myöntäis miten paljon hiusten leikkaaminen oli harmittanu. Enkä varsinkaan Jepelle.
"Ei, ei enää. Mä oon tottunu." Alex sanoin ja kurotti kätensä mun molemmilta puolilta pitelemään mun käsiäni jotka piteli kameraan. Mihin se oli lasinsa tunkenu, mä en tienny, mutta tässä mulla oli hyvä olla.
"Saat selkääs." Mun oli kuitenkin pakko huomauttaa sille. Mä en aikonu päästää sitä helpolla. Se ei todellakaan ansainnu sitä.
"Sinulta kyllä." Se kuiskasi mun korvaani ja puraisikin samantien kevyesti. Mun tekin mieli vinkaista, mutta lähellä seisovien ihmisten takia mä en viittiny.
"Perverssi." Mä murahdin hätinä niin kovaa että se kuuli, mutta kovin kovaa en vastaavia ilmauksia viittiny kiljua.
"Rakatat silti." Alex hymähti ja kietoi kätensä mun lantiolleni rutistaen mut lujasti itseään vasten.

1/2

2/2

Alex PoV. (Ja rating nousee ainakin sinne nc17 tasolle, joten tämän PoV:n voi herkemmät/nuoremmat jättää lukematta. author.huom.)

"Mua potkastiin just." Mä kitisin Andrelle puoliääneen samalla kun silittelin sen vatsan läpi meidän nuorempaa jälkeläistä. Me makoiltiin vaihteeksi meidän sängyllä, kello oli jo hävyttömän paljon ja Aurorakin jo kiltisti nukkumassa.
"Mitäs käpälöit mun mahaa." Se virnisti. Se oli harvinaisen rauhallinen taas tänään. Tai sitten se oli vaan väsyny. Se oli nyt seitsemännellä raskauskuukaudella jo selvästi pyöristynytkin, ja maha näky jo hupparin alta. Ei se silti miltään valaalta näyttäny niinkun se itsepintaisesti väitti.
"Hahhah, olipas hauskaa." Tökkäsin sitä kylkeen vaientavasti. Andre oli alkanu viisastella taas hiljan. Se oli tehny sitä runsaasti nuorempana, mutta vakiintuminen ja aikuistuminen oli karsinu sitä huomattavasti. Nyt se kuitenkin oli taas pääsemässä vauhtiin.
"Oikee isin kulta, pahoinpitelee jo nyt.." Se yritti sanoa vakavasti, mutta alkoi tyrskiä jo sanan 'kulta' kohdalla. Se oli ihan toivoton. Siksi mä sitä rakastinkin. Se oli epätäydelisyydessäänkin täydellinen, täydellinen mulle.
"Andre, sulla on omituinen huumorintaju." Mä suukotin sitä kevyesti suulle. Mun takaraivolla kyti ajatus että mä voisin vietellä sen tänään.. Mulla itselläni ei todellakaan ollu mitään ideaa vastaan.
"Kuka sano että pilailen?" Andre kuitenkin marisi. Jos mä olisin ollu sängyn reunalla, mä todennäköisesti olisin juuri tipahtanu siltä.
"Tääääh?" Mä sanoinkin erittäin älykkäästi ja verbaalisesti lahjakkaasti.
"Ei mitään. Oikeesti." Se huokaisi ja pujotti kätensä mun hiusteni lomaan pörröttäen ne ihan pystyyn. Mä näytin varmaan jöröjukalta. Voi kun kiva.
"Rakas, miks mä en tulis tämän vauvan kanssa toimeen kerta tulen Aurorankin kanssa?" Mä hmyilin Andrelle mahdollisimman rakastettavasti, ja yritin näyttää vakuuttavalta. Harmi vaan, että mä en osaa. Todellakaan.
"Koska lapset on aina erilaisia." Andre totesi samalla kun siirty sängyllä lähemmäks mua. Se ilmeisesti kaipasi kosketusta. Hienoa, ei siis tarttis vietellä sitä tänään.
"So? Enhän mäkään oo aina samanlainen?" Mutisin sille hajamielisesti samalla kun aloin kevyesti näykkiä sen kaulaa, mun pitäis vaan olla sen verran varovainen että jälkiä ei jäis. Mä en halunnu selittää niitä Auroralle. Todellakaan.
"Helvetin totta." Andre murahti ja taivutti päätään taaksepäin että mä pääsisin paremmin sen kaulan kimppuun. Samalla se tukisti mua kuitenkin kevyesti, minkä mä tulkitsin kielloksi tehdä näkyviä jälkiä.
"Wow, rouva on ruvennu kiroilemaan." Totesin sille touhujeni välistä, samalla kun hivutin molemmat käteni sen puseron alle. Ja samantien mä kiskoin siltä puseronkin pois. Se oli vaan tiellä.
"Alex-rakas, ainahan mä olen kiroillu." Andre hymyili mulle, upottaen samalla kyntensä mun selkääni. Siitä jäis naarmut, mutta selässä ne ois ainakin paremmin piilossa kun vaikka purujäljet sen kaulalla.
"Et niin paljon enää Auroran syntymän jälkeen.." Mä mutisin samalla kun kiepsautin sen selälleen ja siirryin itse polvilleen sen jalkojen päälle. Se vauvamaha ei onneks ollu mikään hirvittävän iso, mutta varoin mä sitä kuitenkin.
"Tuntuu että bändihommista on ikuisuus." Andre huokaisi samalla kun mä kumarruin suutelemaan sitä tulisesti. Sille ei todellakaan jääny epäselväks mun loppuillan suunnitelmani. Vastaukseks se kieto kätensä mun kaulan ympärille.
"Jep. Kaikilla on nykyään jotain muuta." Mä mutisin suudelmien välistä. Täytyy mainita että Andre on hyvin keskustelevainen ihminen ja kiihottuneenakin sen puhekyky kestää yllättävän pitkään. Mä tunsin jotain kovaa reittäni vasten ja en voin vastustaa kiusausta liikahta kevyesti.
"Sullakin on sun sooloprojektis.." Andre aloittin lauseensa joka tosin lopahti hivenen kesken se henkäistessä terävästi. Mulla ei ollu alun alkujaankaan ollu paitaa päällä, joten Andren kynnet sai taas rauhassa kaivautua mun olkapäihini.
"Haittaako se sua?" Mä kysyin samalla kun siirryin niin että sain toisen käteni sen reidelle. Mä silittelin kevyesti sen jalkaa ja hivutin kättäni tappavan hitaasti ylemmäs. Kun mä sain käteni oikealle korkeudelle, mä kuitenkin kaarsin niin että en edes hipaissu sen jalkojen väliä.
"Ei. Mä tiedän että sä et vois lopettaa musiikin tekemistä." Andre äännähti turhautuneesti. Mutta mä tiesin että se ennemmin raiskais mut kuin anelis mua. Mä hivutin käteni sen pyjamanhousujen vyötärölle.
"Ja mä en oikein sovellu koti-isäks tai siwan kassaks.." Mä vaikutin tahallani siltä että jäin miettimään äskeistä. Mikä sain Andren toimimaan. Se siirti rivakasti mun käteni erektionsa päälle.
"Kieltämättä.." Se tuhahti, hengittäen samalla raskaasti. Mä tunsin oman stondikseni kohonneen jo kiitettäviin mittoihin, kiitos Andren. Huvittuneesti hymyillen mä kiskoin siltä housut ja bokserit pois, laskien käteni sitten sen erektiolle ja aloin hyväillä sitä kevyesti.
"Mutta oliko sulla joku pointti tässä aiheen vaihdossa?" Mä kysyin siltä tahallani. Oli pakko pitää keskustelua käynnissä, koska jos mä lopettaisin puhumisen ensin, Andre kuittailis siitä niin kauan että multa menis hermot ja mä raiskaisin sen. Ei sillä että sitä tuskin saatto raiskaamiseks kutsua, Andre nautti siitä suunnattomasti.
"Mä mietin ens kesää.. Tääkin vauva ois sillon jo tarpeeksi iso.." Andre selitti samalla kun yritti nopeuttaa mun käden liikettä nostamalla lantiotaan. Virnuillen mä lähdin laskeutumaan sen vartaloa pitkin alaspäin, suukotellen samalla sitä sinne tänne, samalla mä kuitenkin jatkoin koko ajan sen kiihottuneisuuden hyväilyä. Andren makuun tosin liian lempeästi, mutta mä halusin pitkittää tätä. Tätä nykyä Andre oli usein iltaisin niin väsyny että me ei oikeestaan keretty harrastaa mitään aktiviteetteja.
"Tarpeeksi iso mihin?" Mä pysähdyin kysymään ja käänsin sitten katseeni Andren elimeen. Mä tyydyin luomaan puolisooni tuhman katseen ja laskin sitten pääni sen jalkojen väliin.
"Suomen rundiin, max kymmenen keikkaa.." Andren lause loppu kesken, se puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi huohottaa raskaasti. Itsetyytyväinen mielihyvä käväisi mun mielessäni, mä sain ton reaktion aikaan vain ainoastaan nuolaisemalla sitä kerran.
"Sturmiksena?" Mä vahvistin Andrelta ennen kuin otin sen kokonaan suuhuni. Andre vinkaisi aika lujasti ja mun teki mieli virnuilla mutta se ei sattuneista syistä onnistunut sillä hetkellä. Mä hyväilin sitä suullani ja käsillä niin hyvin kuin vain osasin. Andre alko koko ajan hengittää raskaammin, sillä oli täysi työ pitää ittensä edes jotenkin kasassa.
"Höh. No minä muunakaan?" Se sai pienen yrittämisen jälkeen takelleltua, samassa sen selkä nousi kaarelle ja se alkoi täristä kevyesti. Mä vetäytin aavistuksen taaksepäin ja annoin sen laueta suuhuni. Kaikessa pervoudessanikin, musta tuntuu erittäin perverssiltä tunnustaa että Andre maistuu hyvältä. Mutta se todellakin tuntu olleen puutteessa koska tuli jo näin vähästä. Mä nielin kaiken mitä sillä oli antaa, ja kohottauduin sitten virnistämään sille.
"En mä tiedä. Linman-Ivars poppoona?" Mä hymyilin sille ärsyttävästi samalla kun kiskoin omat housuni pois ja vapauduin jo hieman tukalaksi käyneestä olotilastani. Andre vilkaisi mua tyytyväisenä ja sitten se tyyty kiinnittämään katseensa mun jalkoväliini.
"Hahhah.." Se mutisi puoli ääneen, samalla kun tarttu käsillään mua olkapäistä ja levitti jalkojaa. Se mä oli huomannu tän parisuhteen aikana, että Andre tahto aina olla alla. Me oltiin toki kokeiltu tätä toisinkin päin, mutta me ei nautittu siitä läheskään yhtä paljon. Andre mielestä mä kuuluin sen sisälle, ei se mun. Ja mä annoin asialle hyväksyntäni.
"Mutta muuten hyvä idea." Mä totesin hajamielisesti, samalla kun ohjasin itseni varovasti sen aukolle. Alkaessani painua kokonaan sen sisälle, mä kurottauduin suutelemaan Andrea lempeästi. Kyllä mä tiesin että siihen sattu. Kun mä olin päässy kokonaan sen sisälle, mä pysähdyin hetkeks jotta se ehtis tottua. Mulla tosin saatto olla lieviä vaikeuksia pysyä paikallani, Andre oli ollut ja oli edelleen erittäin tiukka. Ja se jos mikä tekin mut hulluksi himosta. Hetken päästä se nyökkäsikin hyväksyvästi ja nosti itse lantiotaan että mä liikkuisin siihen nähden hyvässä kulmassa. Mä aloin hitaasti työntyä siihen uudelleen ja uudelleen, koska meillä ei ollu nykyään niin usein aikaa ja enerdgiaa rakastella, mä tiesin että tulisin kutakuinkin nopeasti. Niimpä mä annoin itselleni periksi ja nopeutin tahtia. Andre puristi mun hartioita kuin hengenhädässä. Mä työnnyin siihen vielä pari kertaa mahdollisimman nopeasti ja laukesin sitten sen sisälle hengähtäen terävästi, ja Andre tuli vain sekunteja mun perässä. Mä varoin lysähtämästä sen päälle ja kierähdin pehmeästi sen viereen sängylle kun oli vetäytyny ulos siitä mahdollisimman lempeästi. Lähes välittömästi Andre valtasi mun kainaloni ja laski päänsä mun rintakehälle. Se tahtoi aina lähelle seksin jälkeen. Sen takia meille kahdelle ei ollu olemassa termiä pikapano. Mä kiedoin käteni sen ympärille ja tasailin hengitystäni kaikessa rauhassa.
"Jos kaikki menee hyvin ja kukaan ei kuole, niin meillä on kesällä rundi?" Mä olin jo melkeinunessa kun Andren kysymys havahdutti mut takaisin todellisuuteen. Mä hymyilin sille pienesti ja suukotin otsalle, väsytti.
"Totta munassa." Mä solkkasin haukotuksen lomasta. Se nauro mulle hiljaa ja kisko peiton meidän molempien päälle.
"Rakastan sua. Kiitos kun jaksat mua." Se kuiskasi mun korvaani just kun mä oli lopullisesti siirtymässä nukkumatin valtakuntaan.
"Ja mä rakastan sua." Mä ehdin sanoa ennen kuin nukahdin ja multa jäi näkemättä Andren tyytyväinen hymy ja huomaamatta miten se kietoi erittäin omistavasti kätensä mun ympärilleni.


---
A/N2: joo joo, oli sitten ensimmäinen koskaan kirjoittamani pano. Siis huono.
Feedback: Kiltiti, minä janoan sitä!

PPPPPOOOOOOOOOOOOOOOOOOORRNOAAAAAH!!!
*punastelee ja kalpenee vuorotellen*
Kiva jatko, kaks ekaa povia ihan kivaa söpöilyä.

---

Ja sitten tuo kolmas...
Kivaa, jos sie pysyisit sallitulla alueella?
Mun ei tarttis sitten hävetä ja punastella...
Kiilltti? *koiranpentuilmeeisaakuulepotkia*

Admin

Hah.
Sä voit lopettaa mun tekstien lukemisen.


~Varjo

Enkä.
Mä vaan jatkan valittamista.
Varsikin jos sä vielä tarjoilet pornoa.
Duh.

And only thihg i will always do, is that that i will complain about your writed porn.
Hun, i love ya. But i can'not understand you when you are doing it.


Whiii!!

Admin

4. Sateenvarjosyndrooma â la Alex

Andren PoV.

"Mä vihaan sadetta", mä marmatin ärtyneesti, kun noin tuhannes pisara otti ja livahti takin kauluksesta sisään. Mä en todellakaan, todellakaan pidä sateesta. Mikä Alexin mielestä on äärimmäisen hauskaa? Miksköhän me aina muuten satutaan sateella kävelylle?
"Mä tiedän", mun armas kumppanini virnuili mulle oman takkinsa kätköistä. Mä en tajua miten se kehtaa kulkea sadetakissa, just sellasessa keltasessa mitä lapset käyttää kliseisissä ruotsalaisleffoissa. Melukylän lapsissa ja muissa vastaavissa.
"Shataa shataa ropishee!" Aurora hyppeli meidän edellä ja rallatteli samalla puoliääneen. Sitäkin selvästi nauratti. Meidän neiti neljä vee oli jo niin isoa naista, niin isoa naista. Mun oli tällä viikolla pitäny lakata sen kynnetkin. Ja synttärilahjaks se oli halunnu korvikset. Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä, mutta nykyään se vaikutti niihin ihan tyytyväiseltä.
"Alex ei naura!" mä suhahdin samalla suupielestäni blondille joka räkätti kämmenensä takana.
"Mä nauran Auroralle, en sulle", se selitti aivan liian viattomalla ilmeellä, että mä olisin alkuunkaan uskonu sitä. Ikävämpi juttu Alexille, mutta mä tunnen sen varsin hyvin.
"Mikshi shä naurat mulle?" Aurora kurkotti olkapäänsä ylitse katsomaan isäänsä. Se näyttää varsin hellyttävältä kulmat kurtussa, mutta sitä ei parane kertoa sille. Koska kuka nyt haluaa kuulla olevansa söötti vihaisena?
"Koska sun laulu sopi niin hienosti äitees mielentilaan", Alex kuitenkin tyynnytteli meidän esikoista, niillä on molemmilla samanlainen huumorintaju, jota mä en aina jaksa tai halua ymmärtää. Tai no jaa, koskaanhan en niille myönnä, mutta välillä ne jutut menee niin yli hilseen, ettei oo tosikaan.
"Hyvä mami!" Aurora kiljaisi, kun mä melkein onnistuin kampittamaan Alexin sateenvarjolla, joka ystävällisesti oli lopettanut toimimisen heti kun oli alkanut sataa.
"Andre ei hakkaa sillä sontikalla!" Alex protestoi, ja yritti napata kiinni sontikasta. Huonoin tuloksin, mä olen kanssa varsin nopea liikkeissäni jos musta siltä tuntuu, vaikka nyt satunkin olemaan pallokala.
"Ja taaskaan minä ole mitään tehnyt", mä yritin vakuuttaa silmät suurina, mutta nauru kieltämättä poltteli kurkussa. Minkä Alex valitettavasti huomas, se huomaa sen aina.
"Paitsi pahoinpidelly aviomiestäs", se hymähti, ja kieto sitten kätensä mun ympärille. Jotenkin se osaa aina valita eleen joka parantaa mun oloani, oli se miten huono tahansa.
"No ehkä vähän välillä", mä tyydyin toteamaan, samalla kun hieroin nenääni sen poskea vasten. Mä en tiedä miks, mutta Alexin ominaistuoksu on maailman parhaita tuoksuja, vaikka me käytetäänkin samaa suihkusaippuaa, niin se tuoksuu aina silti paremmalta.
"Sä olet hirveä ihminen", Alex kiskaisi mua kevyesti tukasta, mutta sen hymy pilas tehokkaasti vaikutelman.
"Ishkä on mörkö." Aurora laukaisi samassa mun polven juuressa. Me molemmat kieltämättä hätkähdettiin hieman. Ja sitten me revettiin. Jotenkin Auroran tilannetaju on niin mainio, ettei oo tottakaan. Mä olen saanu monet hyvät naurut vaan kuuntelemalla tytärtäni.
"Enkä oo!" Alex protestoi, se väittää aina vastaan. Sanoo siitä ihan mitä tahansa. Eilen se tenttas varmaan puoli tuntia että onko sillä mun mielestä pieni vai iso.
"Lasten ja imeväisten suusta kuulee totuuden", mä härnäsin sitä, vaikka se ei ehkä ollu maailman paras idea, kuitenkin kun seisoin edelleen sen välittömässä läheisyydessä.
"Eho eho.." Alex tuhahti, mutta kyllä mä kuulin kuinka sitä nauratti.
"No joo joo. Ja oli sun ideas lähtee nyt ulos, että herra on vaan hyvä ja kestää kuin mies!" Mä protestoin sille närkästyneenä, ja poljin vielä varmuuden vuoksi jalkaani maahan, vaikka heti sen jälkeen se alkokin tuntua hivenen liiottelulta.
"Sanoo jätkä jolla on täysi oikeus - kuulemma - käyttäytyä kuin nainen.." Alex virnuili mulle kaikkitietävästi. Se jakso aina piruilla tästä aiheesta ja tytötellä mua millon vaan jakso.
"Ja kukahan sen meni aiheuttamaan?" mä mutisin hiljaa, katsellen sitä samalla silmäkulmastani. Musta oli äärimmäisen hauskaa kinata sen kanssa täysin turhista aihesta, se piristi aina ja tarvittaessa siitä sai siivoukseenkin riittävän adrenaliiniryöpyn.
"Kyllä siihen kaks tarvittiin", se vaan virnisti ja nipisti mua samantien takapuolesta. Se on pervo, ja sellaisena se pysyykin. Ikävä kyllä.
"Mitään en myönnä", mä totesin ja kohotin nenäni ylpeästi kohti taivasta. Mä yritin näyttää mahdollisimman kopealta, mutta yritys meni ruhtinaallisesti mönkään, koska rakas aviomieheni tyytyi katsomaan mua säälivästi.
"Mennää-ään jo! Muumit alkaa", Aurora kitisi samassa ja nappasi Alexia kädestä kiskoakseen sitä eteenpäin. Kotiin ei ollu hirveen pitkä matka, mutta kyllä sinne kuitenkin käveli hetken.
"Oho! Onks se jo niin paljon?" mä hämmästelin kuitenkin rannekelloani tiiraillen. Tää digitaalinen näyttö ei oo mun suosikkeja, ainakaan näin hämärän aikaan.
"Jep, aletaas kipittää.." Alex nyökkäsi ja astui pari askelta eteenpäin, pörröttäen samalla Auroran etuhiuksia.
"Alex, toi sun sanavalinta.." mun oli pakko huomauttaa sille virnuillen. Se kuulosti nykyään välillä joltain satusedältä, sillä tollasia ilmauksia käyttää vaan eka-tokaluokkalaisten opettajat. Ja suurperheiden äidit. Ja näköjään Alex.
"Oli täydellinen. Kävele äläkä kitise", se kiskaisi mut nauraen mukaansa. Mutta enhän mä jaksa mistään kauheesti nipottaa jos Alex vaan on mukana.

Alexin PoV.

"Entten tentten teelika mentten..." mä laskin osoitellen itseäni ja Andrea vuoronperään, mä tosin olin laskenu että se jäis muhun. Kiero kun olen.
"Puh pah pelishtä poish!" Aurora kuitenkin jatko mun puolestani ja yllätys yllätys mä voitin.
"Sorry Andre sä hävisit", mä hymyilin puolisolleni, mun mielestä ei ois ollu reilua pakottaa Andrea leffaan pariks tunniks. Ne tuolit kun ei ollu mitään koolla pilattuja.
"Me mennään ishkän kansha leffaan!" Aurora riemuitsi eteisessä, etsiessään takkia ja lapasia. Kengännauhat olis mun homma mut niinhän ne oli aina ollu.
"Potkase isääs jos se nukahtaa kesken", Andre kumartu sanomaan Auroralle, samalla kun solmi sen pipon nauhat kiinni sen leuan alle. Aurora virnisti sille leveästi vastaukseks, ja halas sen mahaa nopeasti. Siitä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuinka sen pikkusisko tai -veli oli Andren sisällä.
"Väkivaltainen", mä jupisin sen takana samalla kun kiskoin itselleni lenkkareita jalkaan. Mä olin väittäny sille tässä eräänä päivänä, että se uhkaili mua aivan liian usein väkivallalla että olisin kunnolla. Miten vaan, mutta mitään se ei myönnä, ja kyllä mä tiedän, ettei se mua koskaan oikeesti satuttais.
"En", se hymyili mulle vinosti olkansa yli samalla kun penko mun ja Auroran kaulaliinoja lipastosta.
"Pärjääthän sä?" mä varmistin samassa ja kieltämättä saatoin näyttää vähän huolestuneelta. Välillä siitä tuntu että mä haluisin pistää sen pumpuliin siihen asti kunnes vauva syntyy.
"Miksen?" se kysyi multa, koska mä tiesin nimittäin tasantarkkaan että se pärjäisi.
"No siis, sun tiineytes on jo jatkoajalla.. Joten..." mä takeltelin jotain, mutta sen tiukka mulkaisu vaiensi mut varsin tehokkaasti.
"Hei, ei hätää. Henkka ja Carita asuu ihan lähellä, mä soitan niille jos tulee joku hätä", se kuitenkin lientyi sanomaan mulle, minkäs mä nimittäin huolelleni mahdoin? Ja sehän vaan kerto kuinka paljon mä loppujen lopuks välitän.
"Tai sitten soitat Jepelle ja Eveliinalle?" mä virnistin. Mä tiesin että se ei ihan heti niille soittais. Jeppe on edelleen sen mun vanhimpia ja tärkeimpiä ystäviäni, mutta sen vaimo Eve on toista maata. Se on varsinainen pirttihirmu. Ja se ei oikein voi vieläkään sulattaa tätä meidän lisääntymistä. Aina kun me nähdään niitä, niin Eveliina tarkastaa ”huomaamattomasti”, että Aurora on kunnossa. Mä tiedän kyllä sen ihmetelleen Jepelle, ettei Auroraa ole huostaanotettu, sen verran luonnotonta tämä miespuolisen raskaus ja synnytys on. Tekeekö se että Andre on mies, siitä jotenkin huonomman vanhemman?
"Toinen vaihtoehto", se tyytyi toteamaan mulle kuivasti. Ja se näki kyllä että mulla ei ollu nauru kovinkaan kaukana.
"Kyllä mami pärjää. Mami on aikuinen", Aurora tuumasi mulle käsi ovenkahvaa tavoitellen, tytöllä näytti olevan kiire.
"Sitä ei ihan aina uskois", mä huokaisin ja kiskoin sitten takin päälleni. Mä heitin Auroralle lapaset, jotka se kuitenkin olis unohtanu jos en olis huomannu niitä. Se nappasi näppärästi kopin ilmasta ja puki ne sitten itse päälleen.
"Hah hah", oli Andren kaiken nielevä kommentti asiaan. Välillä mä olin siitä niin pentu että se tunsi huoltavansa jo nyt kahta lasta.
"Nimenomaan", mä pyörähdin sen ohitse ja suikkasin vaan pikapikaa suukon otsalle keskittyessäni lähinnä etsimään lippistäni. Joka oli taas ihmeellisesti hautautunu kaikkine muiden eteiseen kertyneiden kamoje alle.
"Johtuu hormoneista", se väitti mulle pokkana. Mäkun pistin nykyään kaiken sen niin sanotusti kummallisemman käytöksen hormoneiden piikkiin. Mä oli vakaasti sitä mieltä että just ne sai sen käyttäytymään niinkun se käyttäyty.
"Niin varmaan", mä hymähdin ja painelin sitten olkkarin puolelle lompakkoani noutamaan. Kuinka mä sainkin aina kaikki kamat leviteltyä niin lahjakkaasti pitkin taloa?
"Jep. Mutta menkääs nyt, leffan alkaa puolen tunnin päästä." Se hoputti meitä kun mä viimein suoriuduin takaisin eteiseen survoen samalla lompsaani farkkujen taskuun. Johon se ei sitten kyllä mahtunut, vaan mun oli siirrettävä se takin taskuun.
"Moi moi mami!" Aurora huikkasi sille ja oli samantien rapuilla. Sillä oli tosiaan into päällä, koska tää oli ensimmäinen kokoillanelokuva, jota se pääsi teatteriin seuraamaan. Tähän mennessä me oltiin aina arveltu että se oli liian pieni istumaan niin pitkään paikoillaan.
"Pidä ittes naisena, tullaan myöhemmin ja tuodaan sit samalla pitsaa", mä ohjeistin sen, kuin se olis jo kerenny unohtaa mitä päivemmällä oltiin sovittu.
"Ihana rauha ja hiljaisuus", se huokaisi liioitellusti. Mä olin kuullu sen suunnittelevan ääneen että se menisi ensin pitkään kuumaan kylpyyn ja istuisi sitten kaakaomukin seurassa säveltämään uusia kappaleita. Sillä ei ollu nykyään enää ihan hirveen paljon aikaa luovuudelleen.
"Että sä olet ihana", mä virnistin sille ja kävin samalla pääni sisällä läpi kamoja ja mietin olinko mahdollisesti sittenkin unohtanut jotain.
"Ainakin yritän", Andre naurahti ja tuli ovelle vilkuttaakseen Auroralle ja kiskoi samalla mut jo lähemmäs ovea.
"Morjens, olet rakas", mä vielä hihkaisin sille, ennen kuin käännyin lähteäkseni. Aurora hyppi jo pihatien päässä ja oli selvästi kärsimätön koska mulla vaan kesti ja kesti.
"Samoin te. Nyt hopi hopi", Ja se suunnilleen työnsi mut ulos ovesta. Mulla on taipumusta jäädä roikkumaan johonkin, vaikka sillä ois jo kuinka kiire oikeesti. Onneks leffateatterille ei ollu hirveen pitkä matka meiltä.

Alexin PoV.

"Enkä", mä väitin Andrelle ihan periaatteesta vastaan. Tää oli taas niitä se äärimmäisen hienoja ja hyviä ideoita, jotka hormonit aiheutti.
"Mikset?"sSe katto mua pää vinossa pyörätuolista käsin. Eittämättä mun oli erittäin vaikea kieltää silti mitään just nyt. Synnytys oli käynnistetty kymmenen tuntia sitten ja äsken sitä oli alkanu supistella kunnolla. Kohta meillä olisi ehta tilanne käsissä.
"Homoa toimintaa", mä mutisin sille kädet puuskassa ja yritin näyttää mahdollisimman vakuuttavalta mielipiteeni takana.
"Krhm. Sä olet homo", Andre kuitenkin vaan huomautti toinen kulma koholla.
"Silti!" Mä intin vastaan, vaikka tunsinkin itseni hieman lapselliseks ja mua nolotti kiitettävästi koska eräs hoitaja teki pika pyörähdyksen kansliaan vaan siksi, että mun inttäminen alko naurattaa sitä ihan helen paljon.
"Mörkö", tuumasi ohi kulkeva nuori hoitaja. Määrittelin sen pikasesti mielessäni siihen kategoriaan, joka on kasvanu sturmiksia kuunnellen. Ihan pahuksen hienoa.
"Siinäs kuulit", Andre hymyili mulle huvittuneena. Siitä oli aina mukavaa kun joku komppas sen mielipiteet musta.
"Haa haa", Mun vastauksestani kyllä hävis suurin ponne ja voima samalla kun näin Andren irvistävän supistuksen takia. Oli varmaan tosi aikuismaista väittää vastaan synnyttävälle puolisolleen.
"Miksei?" se kysyi samalla kun keskitty lähinnä hengittämään syvään. Samalla se silitteli vasemmalla kädellä vatsaansa rauhoittavasti. Oikeassa kädessään se roikotti edelleen mun tämän hetkistä vastaanväitön kohdettani.
"Aa, se on pinkki, bee, se on kukallinen", mä luettelin samalla kun tuijotin murhaavasti sairaalakaapua jota Andre ojensi mua kohti.
"Aleeex.." se mutisi huvittuneesti. Mä näin onnekseni ettei se jaksais enää kauan väittää vastaan, vaan mä saisin ihan kiltisti odottaa sitä salin ulkopuolella.
"No?" mä virittelin kasvoileni hymyntapaisen ja katsoa killitin sitä silmiin mahdollisimman paljon koiranpennun näköisenä.
"Tää voi olla sun viimenen mahdollisuus.." se kuitenkin vaan varoitti mua haikeasti hymyillen. Lääkärit oli sanonu sille että sen kroppa ei välttämättä enää kestäis kolmatta raskautta. Joten me oltiin onnellisia siitä, että meillä tulisi olemaan ainakin nää kaksi tervettä lasta.
"Ei ollu tarkotus pyörtyä Auroran kerralla", mä hymähdin, vaikka kieltämättä jutulle saatto jo nyt nauraa. Mä olin pyörtyä kumahtanu viis minuuttia synnytystä seurattuani. Mä en ollu osannu kuvitellakaan miltä keisarinleikkaus näytti vierestä katsottuna. Ja koska Andrella oli miehenä väärän mallinen lantio synnyttämiseen, ei muuta vaihtoehtoa oikein ollu ku se leikkaus.
"Sä puet sen", Andre sano mulle yllättävän tiukasti. Sä katto mua tiukasti silmiin ja ojenti se kammottavan rätin mulle hyvin päättäväisesti.
"En", mä peräännyin metrin ja pudistelin torjuvasti päätäni. Mä en todellakaan suostuisi pukemaan tuota päälleni. Ne oli varmaan tahallaan ettineet mulle just tollasen. Miksi kaikki muuta sai pitää niitä ihan siedettäviä, neutraaleja vihreitä? Ja mun oli pidettävä tuollaista psykedeelistä seitkytäluvulta olevaa kampaamoviittaa?!
"Kyllä", Andre kivahti. Samassa nurkan takaa käveli paikalle meidän synnytyslääkäri parin hoitajan kanssa, ja mä arvasin että tää on menoo nyt.
"Okei", Mä huokaisin ja nappasin viitan siltä. Pakko kai se sit oli. Ja en mä tätä kyllä oikeesti ois halunnukkaan missata.

---

Papin ääni kajahti lempeänä Linman-Ivars perheen kodikkaan talon olohuoneessa. Pariskunnan nuorempi tytär oli nähnyt päivänvalon ensikertaa pari kuukautta sitten sairaalassa, ja tutustuttanut samalla lempeästi uunituoreet vanhempansa kehitysvammaisten lasten maailmaan. Soikeat, mantelimuotoiset silmät olivat yhtä siniset kuin sisarensa Auroran ja nenä pienempi kuin tämän peukalonpää. Andre ja Alexander olivat välittömästi lääkärin kerrottua totuuden päättäneet, että lapsella oleva Downin syndrooma ei koskaan saisi vaikuttaa siihen kuinka he tätä rakastavat. Elämää pitäisi tietysti järjestellä uudelleen, ja Andre jäisi nyt pysyvästi kotiin. Mutta se olisi sen arvoista. Nämä vanhemmat todella rakastivat lapsiaan; siitä huolimatta että vanhemmalla oli hieman taipumusta ADHD:hen ja nuorempi oli Down-lapsi.

"Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen Anastasia Åsa Eleanor Ivars. Tänään hänet kastetaan kristilliseen uskoon. Vanhemmat ja kummit, pyhä kaste velvoittaa teitä yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan hänen kristillisestä kasvatuksestaan."

Kummit Calle, Jeppe, Eveliina ja Alexin serkku Sara nyökkäsivät vakavina. Calle kannatteli sylissään lepäävää lasta mahdollisimman lempeästi, ja hyssytteli tätä lohduttavasti ilkeän papin-retaleen kaataessa tämän päähän vettä. Ulkona paistoi aurinko ja tuuli heilutteli lempeästi lumisia puiden oksia. Päivä oli kaunis ja rauhallinen, juuri sellainen kuin Anastasiakin oli. Sisällä Andre puristi tiukasti virsikirjaansa kädessään ja räpytteli kiivaasti silmiään, liikutus oli nousta kyynelkynnyksen yli aivan väistämättä. Alex huomasi tämän ja kietoi lempeästi kätensä puolisonsa ympärille.

Myöhemmin vieraiden lähdettyä, ja juhlavaatteiden poisvaihdon jälkeen Alex antoi pihalla keinuvalle Auroralle vauhtia ja seuraili katseellaan terassilla Anastasiaa nukuttavaa Andrea. Olo oli kieltämättä haikea. Mutta oli myös sellainen olo että tästä kyllä selvittäisiin. Kaikesta selviäisi, jos sitä vain haluaisi. Auroran nauru kaikui iloisena pihalla tämän humpsahtaessa vahingossa alas keinusta; onneksi pehmeä lumi oli alla vaimentamassa pudotusta. Tähän oli hyvä lopettaa, ja tästä oli myös hyvä aloittaa.

The End

---
A/N2: Se on nyt sitten oikeasti loppu, end, finito, caput; lisää saa toivoa, mutta jatkoa ei ole tulossa.
Linman-Ivarsit on hyvä jättää tähän, enkä enää osaisikaan jatkaa.
Toivottavasti olette pitäneet.